Brassailu piristää

Kuten moni muukin ikäisensä ihminen oli myöskin Iivari ehtinyt kokemaan elämänsä aikana monia iloja ja yhtä monia suruja. Koskaan ennen hän ei kuitenkaan ollut kohdannut samanlaista tragediaa kuin joulukuisena iltana hänen hienon laukkaponinsa löytyessä lähimaastosta kiveäkin kuolleempana ja puoliksi syötynä. Jo tieto kuolintavasta, jo pelkkä Kappa-tamman kuolema ja silloin muutaman kuukauden ikäisenä orvoksi jääneen Patun äidittömyys olisivat riittäneet liikuttamaan mieliä. Iivarin verkkokalvoille oli syöpynyt kuva hänen hienosta tuontiponista lihoina, eikä järkytys ollut lieventynyt vaikka tapahtumasta oli jo lähemmäs muutama kuukausi aikaa. Voiko sellaista näkyä edes ylipäätänsä kukaan unohtaa, varsinkaan kun se läväytetään kasvojen eteen ilman ennakkovaroitusta? Iivari ei ollut tunteilevaa tyyppiä mutta tapaus oli ylittänyt hänen sietokykynsä.

Metsästysseura oli hakenut ruhon pois ja varmistanut sen mitä tallilaiset itsekin epäilivät: sudet olivat tehneet selvää Kapasta. Iivari oli kyllä tiennyt seudulla pyörivistä susista mutta ei ollut ottanut koskaan ennen niitä vakavissaan, tuntui naurettavalta että niinkin eteläisessä Suomessa olisi joutunut pelkäämään susia. No, nähtävästi syytä oli. Ennen Iivari oli ihaillut susia ja pitänyt niitä kauniina osina Suomen luontoa, mutta nyt hänen puolestaan ne kaikki olisi voinut ampua. Jo susimaiset pystykorvaiset koirat saivat miehen niskavillat nykyisin pystyyn ja alkukantaisen vihan — ja pelon — ottamaan valtaa, vain vaivoin hän sai pidettyä hermonsa kurissa naapurin sekarotuisen juoksennellessa välillä vapaana sen ottaessa omaa lomaa tarhastaan.

Oli siis sanomattakin selvää ettei vuosi ollut alkanut kovinkaan hyvissä merkeissä vaikka Piolakin varsoi kauan odotetun esikoisvarsansa, sievän ja hömmelön orivarsan Mosin eli Mossen. Sekä Iivari itse että varmasti kaikki muutkin olivat kurkkuaan myöten täynnä hänen synkistelyään ja pessimististä "me kaikki kuolemme kumminkin, mitäpä suotta yrittämään"-elämänasennetta, ja tilaisuus muuttaa ajatusten suuntaa tulikin jälleen kertaa yksityistalli Funnelin taholta: talli järjesti rauhaisan ystävänpäivämaaston hyvällä porukalla ja lämpimällä tunnelmalla, joten pakkohan Iivarin oli ottaa tilaisuus vastaan ja lähteä mukaan näyttämään että elossa oltiin ja hommatkin pelittää. Olihan samalla oiva tilaisuus tutustuttaa säpsyä Chillyä vieraisiin paikkoihin ja hevosiin, kisaaminen kun tamman kanssa oli ottanut vähän jarrua neitokaisen hermokimppukohtauksista kisapaikalla.

Kun Iivari saapui pikkuhevosineen paikalle hyhmäisenä ystävänpäivän aamupäivänä, ei paikalla ollut vielä Heidin lisäksi paljon ketään. Paikka omistajineen ja hevosineen oli jo jotenkin tuttu, Iivari oli maastoillut aiemmin syksyllä samaisella tallilla Heidin omistaman Daisy-knabberin kanssa. Juttua ei silti tullut itsesäälissä rypevältä Zeniläiseltä, mikä ei toisaalta ollut mitenkään yllättävää muutenkaan tuppisuuna tunnetulta mieheltä. Iivari sai varustaa hyppyherneenä sätkyilevää tammaansa rauhassa, ja hänen noustessaan selkään muut olivat vielä varustamassa hevosiaan. Hän tunsi katseet niskassaan muttei pistänyt pahakseen: milloinpa Iivari ei olisi huomiosta pitänyt? Jos hän tahtoisi sulautua massaan hän ei valitsisi ratsukseen ara-appaloosaa ja pukeutuisi käytännöllisesti ja muodikkaasti kuten muutkin eikä suinkaan siniseen samettitakkiin ja niin korkeiksi tärkättyihin kauluksiin että hyvä että niiden ylitse näki. Olivat katseet sitten hyviä tai arvostelevia, niin joka tapauksessa ne onnistuivat jo luomaan hieman parempaa tunnelmaa: Iivari pääsisi esiintymään jälleen uusien ihmisten edessä ja todistamaan että vanhanajan herrasmieskulttuuri ei ollut vielä kuollut. Mies kohotti ryhtiään ja piti huolen että hänen hiuksensa asettuivat sopivan sotkuisesti mutta yhtä kaikki hallitusti paikoilleen Chillyn ottaessa sivuaskelta, käännähti katsomaan taakseen pihatiellä nähdäkseen katseliko kukaan. Riikinkukko ei pääse sulistaan.

Iivari pysyi hiljaa muun porukan puhuessa ja tutustuessa toisiinsa, vastaten aina niin lyhyesti kuin pystyi jos pakko oli. Muille hän ehkä vaikutti ulkopuoliselta ja introvertiltä, mutta oikeasti mies oli jo lähestulkoon sosiaalisempi kuin oli koskaan luonnostaan ollut. Herranjumala maaston jälkeen hän jopa yllätti ja ryhtyi aivan vapaaehtoisesti keskustelemaan Paolon kanssa, joka oli lähtenyt maastoon sattumoisin myöskin ara-appaloosalla — mikä yhteensattuma että niinkin pienestä porukasta löytyi kaksi saman harvinaisen rodun edustajaa.

Kapan kuolema ja susiviha myllersivät edelleen Iivarin sisällä, mutta ystävänpäivän jälkeen ehkä muutaman sentin syvemmällä hänen sisässään. Mikä piristäisi ja parantaisi omatuntoa paremmin kuin pieni diivamainen brassailu?

Harvinaisen hämmentäviä poneja

Mysteeri on ratkennut...

CAS-vuoden 32 Kappa oli juossut todella surkeasti. Sehän oltiin ostettu nimenomaan paremmaksi laukkaajaksi koulutustasoineen kuin känkkäränkkä Pam-poni, joten oli sanomattakin selvää että pettymys kirjavaan ponitammaan oli suuri. Hyvällä lykyllä Kappa oli päässyt edes sijoille, yleensä tosin ei muualle kuin niille nimenomaisille jumbosijoille. Kovasti poniparkaa parjattiin koko pienen tallin voimin, ja vieläpä täysin syyttä — Kapalla oli nimittäin todella hyvä syy juosta huonosti.

Koitapa itse juosta raskaana.

Toukokuisena aamuna Nina käveli talliin, juoksi takaisin ulos ja palasi juoksujalkaan talliin uninen ja pyjama-asuinen miehensä kädessä roikkuen. Iivaria ärsytti suunnattomasti nousta ylös niin aikaisin kun kerrankin hän olisi luvan kanssa saanut nukkua pitkään, mutta tuntemus pyyhkiytyi salamannopeasti pois hämmästyksen tieltä hänen katsoessaan Kapan karsinaan. Ponitamma töni hellästi pientä mustankirjavaa varsaa ylös, putsaten samalla pikkuisen märkää karvaa kielellään äidinrakkautta hehkuen. Varsa oli selvästi tullut juuri sinä samaisen tunnin sisällä maailmaan, sillä sen pörheä vauvakarva oli vielä märkää ja ylösnousu niin haparaa ettei se takuuvarmasti ollut aiemmin honteloilla koivillaan seisonut. Pieni häntä vispasi kun lopulta kaikki neljä pitkää sukkajalkaa olivat alla, ottaen haparoivia ja huteria askeleita kohti maitobaaria. Kappa töni läikikkäällä päällään pientä lapsukaistaan hellästi oikeaan suuntaan antaen samalla tukea ensiaskeleille. Aamuauringon kultainen valo sirosi tallin ikkunoista. Hetki oli ikimuistoinen, liikuttavakin.

"Tiesitkö sinä tästä?" Nina rikkoi hiljaisuuden kysymyksellään, vaikka varmasti tiesikin jo vastauksen. Ei, ei kukaan tiennyt. Iivari pudisti päätään ja katseli hiukset pystyssä tuoretta äitiä varsoineen. Kappaa oltiin yritetty astuttaa aiempana kesänä, mutta myyjän mukaan se oli jäänyt tyhjäksi ja siltä se oli vaikuttanutkin. Nyt kun jälkikäteen mietti niin olihan poni pyöristynyt loppua kohden, muttei mitenkään huomiota herättävästi, niin että kukaan olisi osannut epäillä muuta kuin liian suurta määrää karkearehua. Muunmuassa tätä  "heinämahaa" syytettiin kun puhuttiin Kapan todella surkeasta menestyksestä radalla, ja olihan se tavallaan syyllinen — kukaan ei vain ollut ajatellutkaan että vatsassa voisi olla heinän sijasta varsa! Iivari tunsi kamalan syyllisyyden pistoksen tajutessaan juoksuttaneensa radalla kantavaa tammaa melkein sen viimeisille viikoille asti. Hän puristeli pyjaman hihoja ja rauhoitteli itseään: hän ei tiennyt, ei hän tahallaan ollut niin tehnyt. Sitä paitsi tiineys oli nähtävästi sujunut hyvin kun kertaakaan ei ollut syytä edes eläinlääkäriä kutsua, joka tosin olisi sitten voinut huomatakin Kapan tilan paremmin kuin puusilmäiset omistajansa... Varsakin näytti terveeltä. Kun Iivari uskaltautui Ninan kanssa myöhemmin päivällä sisälle karsinaan varsaa katsomaan (Kapan vahtiessa vierestä silmä kovana), paljastui se terhakaksi ja ainakin pintapuolin terveennäköiseksi tammavarsaksi. Varsa arkoi ensialkuun vieraita, mutta Kapan tullessa ahnehtimaan lepyttelylahjoina tuotoja korppuja uskaltautui vauvakin haistelemaan outoja kaksijalkaisia, maistamaan varovasti ikenillään molempien hiuksiakin. 

Loppujen lopuksi kaikki kääntyi hyväksi. Varsa, joka emäänsä mukaillen nimettiin Layang-Layangiksi (Pakpao on suuri rituaalinen leija, Layang-Layang tavallinen leija) meni kaupaksi heti kun se laitettiin myyntiin ja inspiroi samalla astuttamaan myöskin Pamin. Kun "Laya" lähti vuotiaana kohti uutta kotiaan syntyi Pamille vuorostaan topakka orivarsa, Pertama Bintang eli Penta. Layan ostaja Jazzumi varasi myöskin Pentan itselleen, ja nyt on tallista lähtenyt jo kaksi batak-kasvattia maailmalle. Ja aivan kuin se ei olisi riittänyt, niin saatuaan ylimääräisen elopainon pois kontoltaan alkoi Kapallekin äkkiä juoksu maistua ja entinen "konkkapolvinen, hyödytön luuska" olikin muutaman lähdön jälkeen varteenotettava vastus G1-tasolla. Aivan kuin Pam olisi päättänyt ettei aikonut jäädä rotutoveriaan huonommaksi kun sekin alkoi äkkiseltään viedä kärkisijoja, juosten sekin nyt jo G2-tasolla. Ottakaa näistä poneista nyt sitten selvää!

Anna batakinponeille pikkusormi, ne vievät koko käden...