Pyhäinpäivän viimeinen ratsukko

29.10.2016 Dragon Age Estaten koulukisoissa: helppo A, ensimmäinen sija.

"Et jaksaisi olla noin lapsellinen!" Vitaliya kivahti vierellään irvailevalle Amelielle vielä viimeisinä sanoinaan ennen radalle astumista. Teini oli koko hämärän syysillan ajan jaksanut viihdyttää kisaretkuetta kauhukertomuksillaan, muistuttaen aina sopivin välein miten suurin osa tarinoista perustui tositapahtumiin ja miten menneisyyden veriteot ja murheet jäivät aina kummittelemaan — kuten varmasti tässäkin kartanossa, jonka mailla kouluratsastuskisat järjestettiin. Toivottavasti Amelie ei oikeasti luullut että he uskoisivat moiseen roskaan, Vitaliya ei nimittäin ainakaan aikonut kantaa täst'edeskään mitään valkosipulinkynttä pahoja henkiä karkottamassa...

Amelieta ei kuitenkaan voinut kamalasti syyttääkään, sillä kieltämättä miljöö oli mitä otollisin kummitusjutuille. Synkkä lokakuinen ilta ilman valaisevaa kuuta tai lumipeitettä, loimuavat soihdut ja niiden kiiltävä valo haarniskoitujen vartiomiesten panssarien pinnassa, humiseva, nouseva tuuli, jo pitkälti tyhjentynyt katsomo... Olihan tunnelma varsin ankea. Olipa inhottavaa joutua starttaamaan näin viimeisenä. Tuntui siltä kuin kukaan ei olisi jaksanut jäädä enää katsomaan suoritusta, ja kukapa siitä oli ketään soimaamaan: Vitaliyallekin oli oikeastaan aivan sama miten rata sujuisi, kunhan pääsisi pian takaisin lämpimään autoon sulattamaan kohmettuneita raajojaan ja suuntaamaan takaisin kotia kohden. Hyytävä syystuuli puhalsi päin naisen kasvoja hänen pysäyttäessään kimon espanjalaistamman alkutervehdykseen. Mutta Gaiapa ei pysähtynytkään! Sen sijaan tavoistaan hyvin paljon poiketen se pyrähti metrikaupalla eteenpäin ja kääntyi sitten korskuen kohti tulosuuntaan, tuijottaen korvat tötteröllä kentän takaisen aukean pimeyteen. Vitaliyaa värisytti kun hän käänsi Gaian takaisin tuomareita päin, yrittäen parhaansa mukaan olla vilkaisematta taakseen tervehdyksessään. Hän ei tahtonut katsoa soihtujen takaiseen pimeyteen, sillä jos sinne tuijotti liikaa, niin tunnetustihan joku saattoi tuijottaa sieltä takaisin...

"Pyh mitä höpönlöpöä" Vitaliya ajatteli aloittaessaan rataansa. Mokoma Amelie, oli tehnyt kuin tehnytkin Vitaliyasta aivan heikkohermoisen tarinoillaan! Gaialla oli saaliseläimenä oikeutettu syy säikkyä pimeyttä, se on aivan loogista. Ratsastajalla ei sen sijaan ollut mitään loogista syytä sitä säikkyä — tosin ratsun askeleet kiirehtivät aukeaman päädyssä niin omasta kuin kuskinkin toimesta, sillä järkeilyistään huolimatta Vitaliyan selkäpiitä karmi ikävästi kulkea niin lähellä tuota kaikennielevää mustuutta, mustuutta joka tuntui kätkevän sisäänsä jotain salaista. Jotain sellaista mitä kukaan ei tahtoisi saada selville, tuoda päivänvaloon nähdäkseen sen kaikessa kamaluudessaan. Jääkööt pimeyteen. Aina lähestyessään kyseistä päätyä Vitaliya tunsi hermostuvansa, mikä tarttui nopeasti ratsuun lisäten Gaiankin kierroksia, mitkä taaskin lisäsivät ratsastajan hermostuneisuutta aina vain lisää ja lisää: noidankehä oli valmis.

Rata ei ollut muutenkaan mennyt mitenkään mairittelevasti Vitaliyan keskittyessä aivan vääriin seikkoihin, kun viimeisimpiä kertoja aukeaa ohittaessa Gaia teki VALTAVAN sivuloikan muutaman metrin pakoonryysimisellä maustettuna, ennen kuin kääntyi katsomaan huolestuneisuudesta päristen takaisin. Ja nimenomaan vain Gaia, sillä loikka oli tullut omia hermojaan kiroavalle Vitaliyalle täytenä yllätyksenä, niin että hän oli kisatakin helmat lepattaen lentänyt tantereeseen. Könytessään ylös hiekkaa hanskoistaan pudistellen hän ilokseen näki että Gaia oli jäänyt odottamaan — ja sitten, aivan epähuomiossa, käänsi katseensa aukiolle.

Naisen vatsasta tuntui tippuvan pohja pois. Ei vain joku, vaan jotkut, katselivat häntä takaisin. Sekunnin sadasosaksi Vitaliyan sydän tuntui pysähtyvän ja naama valahtavan maidonvalkeaksi. Hän ehti rekisteröimään kalpeat, kuihtuneet kasvot, ja kamalimpana kaikista, niiden tummat silmät jotka katselivat hiekkaista ratsastajaa syvältä pohjattomista kuopistaan. Vitaliya ei saanut suustaan ulos pihahdustakaan, ja unenomaisesti hän tunsi vartalonsa kääntävän selän kammottavuuksille; samassa sekunnissa jalat olivat ottaneet jo itsensä alleen aivan kuin autonominen hermosto olisi käskenyt niiden kuljettaa pelon lamaannuttama omistajansa mahdollisimman kauas. Vitaliya pinkoi niin kovaa kuin ikinä pystyi takaisin Gaian luokse, ollen kiitollinen tamman luotettavuudesta: joku toinen hevonen olisi voinut jo pinkoa moisen pikajuoksijan alta pois, mutta sen sijaan harmaahapsinen espanjalaiskaunotar jäi tärisemään yhdessä kaksijalkaisen kanssa, molemmat toisistaan turvaa hakien. Vitaliya piti katseen tiukasti maassa taluttaessaan ratsuaan pois kentältä, hän ei nostaisi sitä ennen kuin pääsisi muiden ihmisten joukkoon.

Vitaliya ei kertonut muille kokemastaan, ei varsinkaan siksi että oli nauranut Amelien jutut silkaksi teinikauhuksi ja saduiksi. Hän ei sanojaan nielisi, eikä häntä sitä paitsi varmasti edes kukaan uskoisi — paitsi Gaia: tamma oli varmasti nähnyt saman synkän "katsomon" kuin Vitaliyakin, nähnyt jo paljon aiemmin. Kunpa Vitaliya olisi vain heti luottanut hevosen vaistoihin! Silloin hän olisi osannut olla ainakin vielä tarkempi siitä, ettei katsoisi mustaan iltaan tarkemmin.

Kotimatkalla kohtaus tuntui jo etäiseltä auton lämmittimien puhaltaessa ihanan lämmintä ilmaa matkalaisten jaloille, Gaiankin jo rauhoituttua syömään omana itsenään hevosauton takaosassa. Välillä Vitaliya oli jo varma että mielikuvitus oli vain tehnyt tepposet, kaikki ne tarinat yhdistettynä siihen ympäristöön ja säähän... Mutta sitten hän muisti miltä tuntui kohdata kaikki ne tummat, sammuneet katseet. Tuntea miten kylmä valui hänen jokaista suontaan pitkin, kaiken ilon, onnen ja lämmön kadotessa elämästä sillä hetkellä. Sen muistaessaan Vitaliya kääriytyi entistä tiukemmin peittonaan toimivaan fleeceloimeen.

Ja käänsi katseensa äkkiä pois pimeältä pientareelta.

Harvinaisen hämmentäviä poneja

Mysteeri on ratkennut...

CAS-vuoden 32 Kappa oli juossut todella surkeasti. Sehän oltiin ostettu nimenomaan paremmaksi laukkaajaksi koulutustasoineen kuin känkkäränkkä Pam-poni, joten oli sanomattakin selvää että pettymys kirjavaan ponitammaan oli suuri. Hyvällä lykyllä Kappa oli päässyt edes sijoille, yleensä tosin ei muualle kuin niille nimenomaisille jumbosijoille. Kovasti poniparkaa parjattiin koko pienen tallin voimin, ja vieläpä täysin syyttä — Kapalla oli nimittäin todella hyvä syy juosta huonosti.

Koitapa itse juosta raskaana.

Toukokuisena aamuna Nina käveli talliin, juoksi takaisin ulos ja palasi juoksujalkaan talliin uninen ja pyjama-asuinen miehensä kädessä roikkuen. Iivaria ärsytti suunnattomasti nousta ylös niin aikaisin kun kerrankin hän olisi luvan kanssa saanut nukkua pitkään, mutta tuntemus pyyhkiytyi salamannopeasti pois hämmästyksen tieltä hänen katsoessaan Kapan karsinaan. Ponitamma töni hellästi pientä mustankirjavaa varsaa ylös, putsaten samalla pikkuisen märkää karvaa kielellään äidinrakkautta hehkuen. Varsa oli selvästi tullut juuri sinä samaisen tunnin sisällä maailmaan, sillä sen pörheä vauvakarva oli vielä märkää ja ylösnousu niin haparaa ettei se takuuvarmasti ollut aiemmin honteloilla koivillaan seisonut. Pieni häntä vispasi kun lopulta kaikki neljä pitkää sukkajalkaa olivat alla, ottaen haparoivia ja huteria askeleita kohti maitobaaria. Kappa töni läikikkäällä päällään pientä lapsukaistaan hellästi oikeaan suuntaan antaen samalla tukea ensiaskeleille. Aamuauringon kultainen valo sirosi tallin ikkunoista. Hetki oli ikimuistoinen, liikuttavakin.

"Tiesitkö sinä tästä?" Nina rikkoi hiljaisuuden kysymyksellään, vaikka varmasti tiesikin jo vastauksen. Ei, ei kukaan tiennyt. Iivari pudisti päätään ja katseli hiukset pystyssä tuoretta äitiä varsoineen. Kappaa oltiin yritetty astuttaa aiempana kesänä, mutta myyjän mukaan se oli jäänyt tyhjäksi ja siltä se oli vaikuttanutkin. Nyt kun jälkikäteen mietti niin olihan poni pyöristynyt loppua kohden, muttei mitenkään huomiota herättävästi, niin että kukaan olisi osannut epäillä muuta kuin liian suurta määrää karkearehua. Muunmuassa tätä  "heinämahaa" syytettiin kun puhuttiin Kapan todella surkeasta menestyksestä radalla, ja olihan se tavallaan syyllinen — kukaan ei vain ollut ajatellutkaan että vatsassa voisi olla heinän sijasta varsa! Iivari tunsi kamalan syyllisyyden pistoksen tajutessaan juoksuttaneensa radalla kantavaa tammaa melkein sen viimeisille viikoille asti. Hän puristeli pyjaman hihoja ja rauhoitteli itseään: hän ei tiennyt, ei hän tahallaan ollut niin tehnyt. Sitä paitsi tiineys oli nähtävästi sujunut hyvin kun kertaakaan ei ollut syytä edes eläinlääkäriä kutsua, joka tosin olisi sitten voinut huomatakin Kapan tilan paremmin kuin puusilmäiset omistajansa... Varsakin näytti terveeltä. Kun Iivari uskaltautui Ninan kanssa myöhemmin päivällä sisälle karsinaan varsaa katsomaan (Kapan vahtiessa vierestä silmä kovana), paljastui se terhakaksi ja ainakin pintapuolin terveennäköiseksi tammavarsaksi. Varsa arkoi ensialkuun vieraita, mutta Kapan tullessa ahnehtimaan lepyttelylahjoina tuotoja korppuja uskaltautui vauvakin haistelemaan outoja kaksijalkaisia, maistamaan varovasti ikenillään molempien hiuksiakin. 

Loppujen lopuksi kaikki kääntyi hyväksi. Varsa, joka emäänsä mukaillen nimettiin Layang-Layangiksi (Pakpao on suuri rituaalinen leija, Layang-Layang tavallinen leija) meni kaupaksi heti kun se laitettiin myyntiin ja inspiroi samalla astuttamaan myöskin Pamin. Kun "Laya" lähti vuotiaana kohti uutta kotiaan syntyi Pamille vuorostaan topakka orivarsa, Pertama Bintang eli Penta. Layan ostaja Jazzumi varasi myöskin Pentan itselleen, ja nyt on tallista lähtenyt jo kaksi batak-kasvattia maailmalle. Ja aivan kuin se ei olisi riittänyt, niin saatuaan ylimääräisen elopainon pois kontoltaan alkoi Kapallekin äkkiä juoksu maistua ja entinen "konkkapolvinen, hyödytön luuska" olikin muutaman lähdön jälkeen varteenotettava vastus G1-tasolla. Aivan kuin Pam olisi päättänyt ettei aikonut jäädä rotutoveriaan huonommaksi kun sekin alkoi äkkiseltään viedä kärkisijoja, juosten sekin nyt jo G2-tasolla. Ottakaa näistä poneista nyt sitten selvää!

Anna batakinponeille pikkusormi, ne vievät koko käden...

Munaa, munaa

ERJ Cup huhtikuu 2014

Iivari tuijotti puhelimen luuria epäuskoisena. Tässä oli pakko olla joku juoni, kuka nyt lähtisi vakavissaan yhdistämään munajahtia estekisoihin...? Joku aivan tasan tarkkaan yrittää nyt höynäyttää häntä ja saada nolattua koko ratsukon sillä että Iivari tähyilisi olemattomia pääsiäismunia esteiden seasta. Hän olisi kyllä muutenkin varsin hemaiseva näky siitepölyallergian suoman nuhan ja turvotuksen ansiosta, mutta edes joku ylpeys sitä oli nyt säästettävä. Olisihan se näin pääsiäisen kunniaksi kiva lisä jos kisoihin olisi oikeasti ympätty munanetsintää, mutta jotenkin Iivaria epäilytti: miksei kisakutsussa oltu ilmoitettu edes rivien välistä mistään tällaisesta? Tai kai nyt kansliassa oltaisiin edes voitu asiasta mainita, ja olisiko oikea munajahti muka näin salamyhkäistä? Eivätkö kaikkien kilpailijoiden pitäisi silloin tietää siitä, miksi siis kuiskia? Nämä ja sadat muut ajatukset pörräsivät Iivarin päässä verryttelyä sotkien, ja kun nuoren miehen oli lopulta aika astella pääsiäisteemaiselle radalle oli kuin tuon kypärän alla olisi muhinut painekattila. Kaikesta huolimatta sana "yllätyspalkinto" kutkutti hänen mieltään...

Aurinko porotti harvinaisen lämpimässä kevätsäässä ja sulatti pikkuhiljaa aivojakin pehmeämmiksi, tai ainakin siltä Iivarista tuntui. Kuvitteliko hän vain vai valuiko hänen otsalohkonsa oikeasti juuri sieraimia pitkin ulos?

Iivari pyyhkäisi kädellä nenäänsä, valkoinen hansikas tuhraantui punaiseksi. Aivot pysyivät paikoillaan mutta komean nenäverenvuodon jatkuva niistäminen ja ryystäminen oli antanut. Iivari mutisi kironsa paidan kaulukseen samalla kun kello kilahti: syteen tai saveen! Lilyn kaviot rummuttivat pöllyävää hiekkaa veripisaroiden kirjoessa kengättömiä kavionjälkiä. Iivari ratsasti kirjaimellisestikin verenmaku suussaan, ainoana ajatuksenaan seuraava este, ja sitä seuraava, ja sitä seuraava... Kukaan ei tuntunut huomaavan ratsastajan ongelmaa ennen kuin veri tursui jo leualta valkoiselle paidalle: samalla hetkellä kun lipunnostaja huitoi toimitsijoille alkoi värikkäät valopallot tanssimaan kissanpolkkaa Iivarin silmissä, hänen otteensa herpaantui ohjista ja Lily meni hämilleen jäätyään äkkiseltään yksin. Hätäratkaisuna tamma sinkaisi kuutosesteellä sivuun hervottoman ratsastajan jatkaessa matkaansa kohti pystyesteen juurta. Iivari kierähti pehmeällä kuperkeikalla hiekkaan väistäen nippanappa tolpan, jääden retkottamaan puoliksi kukkalaatikon päälle harvinaisen epämukavassa asennossa. Miehellä itsellään ei ollut tästä kuitenkaan harmainta aavistustakaan, sillä juuri sillä hetkellä hän oli autuaassa offline-tilassa.

Iivari havahtui askelien ääniin ja kaikuina kantautuvaan puheeseen. Hän avasi  silmänsä ja koitti tarkentaa katsettaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Veri pursui nyt jo toisestakin sieraimesta, päätä särki, hän oli laskeutunut vatsa edellä jonkun kovan päälle ja olo oli mitä sekavin. "Joo, hengissä ollaan ja ottakaa Lily kiinni, joo, joo" vastasi tämä lentäjän poika kysymyksiin samalla kun joku tarrasi toisesta kainalosta kiinni ja toinen toisesta. Ja mitä Iivari haparoivalla katseellaan näkikään... Hän oli onnistunut kierimään istutusten sekaan piilotetun muovimunan päälle! Örähtäen mies kyykkäsi takaisin alas — ja oli pyörtyä uudestaan — napatakseen yhden strassikoristeisista Fabergén pääsiäismunan jäljennoksistä käteensä. "Kai tämä lasketaan löytämiseksi?" Iivari kysyi verta sylkien.

Sijoitusta ei tullut, mutta Iivarin istuessa ensiapupisteessä tupot sieraimissa ja vesilasi kourassa tuli toimitsija ojentamaan hänelle ihan oikean suklaamunan pääsiäistoivotusten saattelemana. No, ihan tyhjin käsin ei sentäs tarvinnut kotiin lähteä.

"Hy'ää bääsiäisdä!" toivotettiin nasaaliäänellä takaisin.

Vääntäjät

Viimeisimmät kisat eivät olleet menneet aivan putkeen: ensin kiesit hajoavat VVJ-cupissa, heti seuraavalla viikolla he B-suoritus keskeytyy myrskyn vuoksi, sitten katoaa luottokortti ja kännykkä hajoaa... Kaiken huippu oli kun kouluradankin keskeyttänyt myrsky repi myöskin kotitallin vanhasta heinäladosta tuulensuojat irti, lennättäen ne suoraan talon kuistille lasipöydän rikkoen. Ei, onni ei ole ollut Iivarin puolella oikeastaan koskaan, ei varsinkaan viimeisimpinä viikkoina. Ei ollut siis ihme että Iivarilla ollut erityisen suuria odotuksia tältäkään päivältä: suoritus sujuisi varmasti yhtä hyvin kuin ankan syysmuutto... Kohtaloonsa alistuneena mies tervehti tuomareita, jo valmiiksi hiukan anteeksipyytävän oloisena.

  Ihmeekseen Iivari sai huomata ettei kaikki ollutkaan mennyt vielä pieleen. Ilma oli kirpeän syksyinen ja kuulas, Meáirleachkin liikkui tahdikkaasti ja kevyesti eikä vaappunut ja raahustanut kuten yleensä tuolla tupsujalkaisella tankilla oli tapana. Pysähdys, neljä askelta peruutusta, harjoitusravia... Tämähän saattaisi jopa onnistua!

  Iivarilla oli yleensä ennemminkin taipumus hautoa julmaa verikostoa onnettarelle joka ei koskaan tuntunut olevan hänen puolellaan, mutta tänään hän tekisi ehkäpä —lyhyen— aselevon. Sillä ehdolla että Meáirleachin suitsia koristaisi päivän päätteeksi ruusuke, tietenkin.

Ja sinivalkoinen ruusuke löytyy.

VVJ Cup — Näin sen ei pitäisi mennä

Ensin kuului pieni risahdus. Sitten rämähti kunnolla.

Hetken aikaa kaikki jäätyivät hivenen hölmistyneinä paikoilleen, ennen kuin toimitsija tajusi napata säikähtäneen irlannincobin ohjasta kiinni ja alkaa irroittamaan aisaa siloista. Puiset aisat olivat nimittäin aivan eri tasoilla: kiesien vasemmanpuoleinen etupyörä puuttui kokonaan. Hölmistynyt Iivari istui yhä kenollaan kuskinpukilla, groomina toiminut Nina hapuili itseään alas maankamaralle. Meáirleach steppasi hermostuneena ja pyöri vihdoinkin aisoista vapautettuna toimitsijan ympärillä, näyttäen sotkeentuvan pian perässä roikkuviin ohjiin. Joku tarjosi riimunnarua ja Nina ryhtyi toimitsijan kanssa irroittamaan ohjia. "Tee nyt sinäkin jotakin herranjumala!" hän huusi Iivarille, joka edelleen istuskeli vinoilla kärryillä. Mies räpsytti hämmentyneenä silmiään, tajusi toisen sanat ja liukui mitään sanomatta alas kärryiltä. Nina oli jo taluttelemalla rauhoittamassa Meáirleachia, joten Iivari kyykistyi tutkimaan kärryjä. Puinen pyörä makasi vieressä orvon oloisena, se oli irronnut akselin ruksahdettua poikki. Iivari oli kyllä tiennyt hienoja vanhoja puusta valmistettuja kiesejä ostaessaan ettei voinut mennä takuuseen 80 vuotta vanhojen välineiden kestävyydestä, mutta ei hän silti olisi ikinä arvannut että ne näin radikaalisti hajoaisivat. Ja juuri kun hän oli niin itsevarmana ajamassa tarkkuuskokeeseen treenatun ja puunatun orinsa kanssa, edustavina ja voitokkaina!

Heti kun Iivari alkoi sisäistämään mitä oli tapahtunut, hänet valtasi suunnaton pettymys ja ärsytys kuorrutettuna epäreiluuden tunteella toimitsijan ilmoitettua ettei valjakko voinut enää jatkaa suoritusta. No siis mitä häh, eikö hän voisi vain lainata kiesejä toisilta? Eihän hevosellekaan käynyt mitään — kai — ja  hänen omatkin kiesit voisi vielä korjata — kai — joten miksei hän voisi vaikka startata luokan viimeisenä ja yrittää uudelleen? Jos Iivari ei olisi ollut niin huono sanomaan asioita ääneen, hän olisi varmasti nostanut mekkalan. Sen sijaan mies vain katsoi hyvin äkäisesti toimitsijaa, nyökkäsi, nosti pyörän kainaloonsa ja lähti kävelemään Ninan ja orin perään esittäen olevansa kuulematta perästään raikuvaa "Entäs kärryt?!"-kysymyshuutoa.

"Hyvinpä tämäkin päivä lähti taas käyntiin" Nina sanoi purkaessaan Meáirleachia valjaista vierastallin karsinassa. Iivari ei vastannut mitään. "Sinä ja sinun antiikkiset varusteesi!" Nina jatkoi, äkäillen ja suhisten vielä kaikkea muutakin kaikesta mikä meni sinä päivänä väärin, eli oikeastaan koko päivästä. Iivari ei kommentoinut vaan antoi naisen tunteenpurkauksien valua toisesta korvasta ulos, sillä siinä tilanteessa ei auttanut lähteä lisäämään vettä myllyyn kun molempia suretti jo valmiiksi suorituksen keskeytyminen. Iivarin teki mieli pakata kamppeet ja lähteä takaisin kotiin, Ninan taasen hakata kumppaninsa "supermakeat ja originaalit kiesit suoraan 30-luvulta" supermakeiksi polttopuiksi. Irronnut pyörä nojasi vastapäisen karsinan oveen kuin ilkkuen epäonnea, aivan kuin se olisi tahallaan irronnut juuri sillä hetkellä kun valjakko oli astumassa radalle. Mitä he olivat tehneet ansaitakseen moista...

Koska karsinapaikka oli varattu kaikiksi päiviksi ja maksettu etukäteen, jäivät Iivari ja Nina seuraamaan Cupia loppuun saakka. Varsinkin ensiksimainitun kasvoja kuumotti katsomossa, tunnistettaisiinko hänet samaksi henkilöksi jonka kiesit hajosivat alle?

Iivari painautui mahdollisimman pieneksi penkillänsä, toivoen katoavansa pian höyrynä ilmaan.