Harvinaisen hämmentäviä poneja

Mysteeri on ratkennut...

CAS-vuoden 32 Kappa oli juossut todella surkeasti. Sehän oltiin ostettu nimenomaan paremmaksi laukkaajaksi koulutustasoineen kuin känkkäränkkä Pam-poni, joten oli sanomattakin selvää että pettymys kirjavaan ponitammaan oli suuri. Hyvällä lykyllä Kappa oli päässyt edes sijoille, yleensä tosin ei muualle kuin niille nimenomaisille jumbosijoille. Kovasti poniparkaa parjattiin koko pienen tallin voimin, ja vieläpä täysin syyttä — Kapalla oli nimittäin todella hyvä syy juosta huonosti.

Koitapa itse juosta raskaana.

Toukokuisena aamuna Nina käveli talliin, juoksi takaisin ulos ja palasi juoksujalkaan talliin uninen ja pyjama-asuinen miehensä kädessä roikkuen. Iivaria ärsytti suunnattomasti nousta ylös niin aikaisin kun kerrankin hän olisi luvan kanssa saanut nukkua pitkään, mutta tuntemus pyyhkiytyi salamannopeasti pois hämmästyksen tieltä hänen katsoessaan Kapan karsinaan. Ponitamma töni hellästi pientä mustankirjavaa varsaa ylös, putsaten samalla pikkuisen märkää karvaa kielellään äidinrakkautta hehkuen. Varsa oli selvästi tullut juuri sinä samaisen tunnin sisällä maailmaan, sillä sen pörheä vauvakarva oli vielä märkää ja ylösnousu niin haparaa ettei se takuuvarmasti ollut aiemmin honteloilla koivillaan seisonut. Pieni häntä vispasi kun lopulta kaikki neljä pitkää sukkajalkaa olivat alla, ottaen haparoivia ja huteria askeleita kohti maitobaaria. Kappa töni läikikkäällä päällään pientä lapsukaistaan hellästi oikeaan suuntaan antaen samalla tukea ensiaskeleille. Aamuauringon kultainen valo sirosi tallin ikkunoista. Hetki oli ikimuistoinen, liikuttavakin.

"Tiesitkö sinä tästä?" Nina rikkoi hiljaisuuden kysymyksellään, vaikka varmasti tiesikin jo vastauksen. Ei, ei kukaan tiennyt. Iivari pudisti päätään ja katseli hiukset pystyssä tuoretta äitiä varsoineen. Kappaa oltiin yritetty astuttaa aiempana kesänä, mutta myyjän mukaan se oli jäänyt tyhjäksi ja siltä se oli vaikuttanutkin. Nyt kun jälkikäteen mietti niin olihan poni pyöristynyt loppua kohden, muttei mitenkään huomiota herättävästi, niin että kukaan olisi osannut epäillä muuta kuin liian suurta määrää karkearehua. Muunmuassa tätä  "heinämahaa" syytettiin kun puhuttiin Kapan todella surkeasta menestyksestä radalla, ja olihan se tavallaan syyllinen — kukaan ei vain ollut ajatellutkaan että vatsassa voisi olla heinän sijasta varsa! Iivari tunsi kamalan syyllisyyden pistoksen tajutessaan juoksuttaneensa radalla kantavaa tammaa melkein sen viimeisille viikoille asti. Hän puristeli pyjaman hihoja ja rauhoitteli itseään: hän ei tiennyt, ei hän tahallaan ollut niin tehnyt. Sitä paitsi tiineys oli nähtävästi sujunut hyvin kun kertaakaan ei ollut syytä edes eläinlääkäriä kutsua, joka tosin olisi sitten voinut huomatakin Kapan tilan paremmin kuin puusilmäiset omistajansa... Varsakin näytti terveeltä. Kun Iivari uskaltautui Ninan kanssa myöhemmin päivällä sisälle karsinaan varsaa katsomaan (Kapan vahtiessa vierestä silmä kovana), paljastui se terhakaksi ja ainakin pintapuolin terveennäköiseksi tammavarsaksi. Varsa arkoi ensialkuun vieraita, mutta Kapan tullessa ahnehtimaan lepyttelylahjoina tuotoja korppuja uskaltautui vauvakin haistelemaan outoja kaksijalkaisia, maistamaan varovasti ikenillään molempien hiuksiakin. 

Loppujen lopuksi kaikki kääntyi hyväksi. Varsa, joka emäänsä mukaillen nimettiin Layang-Layangiksi (Pakpao on suuri rituaalinen leija, Layang-Layang tavallinen leija) meni kaupaksi heti kun se laitettiin myyntiin ja inspiroi samalla astuttamaan myöskin Pamin. Kun "Laya" lähti vuotiaana kohti uutta kotiaan syntyi Pamille vuorostaan topakka orivarsa, Pertama Bintang eli Penta. Layan ostaja Jazzumi varasi myöskin Pentan itselleen, ja nyt on tallista lähtenyt jo kaksi batak-kasvattia maailmalle. Ja aivan kuin se ei olisi riittänyt, niin saatuaan ylimääräisen elopainon pois kontoltaan alkoi Kapallekin äkkiä juoksu maistua ja entinen "konkkapolvinen, hyödytön luuska" olikin muutaman lähdön jälkeen varteenotettava vastus G1-tasolla. Aivan kuin Pam olisi päättänyt ettei aikonut jäädä rotutoveriaan huonommaksi kun sekin alkoi äkkiseltään viedä kärkisijoja, juosten sekin nyt jo G2-tasolla. Ottakaa näistä poneista nyt sitten selvää!

Anna batakinponeille pikkusormi, ne vievät koko käden...

Klassista lanteenkeikutusta

"Tuonneko minun on kiivettävä?" ajatteli Iivari katsellessaan edessään seisovaa jyhkeää mustaa kouluoria, jonka säkäkorkeus oli lähempänä 170 cm. Jos hevonen olisi ollut oma tai edes tuttu ei ongelmaa olisi ollut, mutta nyt oltiinkin todellisen jännän äärellä: Iivari oli muitta mutkitta suostunut käymään kokeilemassa uuden tuttavuutensa Fehér Zaj-nimistä noniusoria. Oli kuulostanut hienolta idealta käydä vähän tuuppaamassa oikean, hienon kouluhevosen kanssa, mutta nyt kun Iivari pungersi itseään massiivisen mustan satulaan alkoi epäilyksen peikko kurkistelemaan piilostaan. Ei, mokailu ja tippuminen eivät haitanneet Iivaria, tai siis eivät haitanneet jos hän oli yksin. Se tässä ongelmana olikin että orin omistaja Elisa oli tietenkin paikan päällä katsomassa, kuvaamassa ja kertomassa miten mopo toimii. Jos Iivari siis mokailisi tai ei osaisi ratsastaa oikein, olisi sillä silminnäkijä ja huonolla tuurilla valokuviakin murentamassa miehen imagoa ryhdikkäänä ratsastajana. Ei hyvä.

"Nakke on tosi kiva ratsastaa kunhan et käytä liikaa ohjaa, pelaa istunnalla lähinnä" Elisa ohjeisti rinnalla kävellen kun Iivari kokoili ohjia —apua, onko niitä oikeasti näin paljon—  käsiinsä ja nyökkäsi aavistuksen verran liian rajusti. Vainoharhainen mieli lähti heti laukkaamaan: näyttikö hän muka ratsastaessa siltä että ei käyttäisi lähinnä istuntaansa vaikka kuinka yritti panostaa ohjattomuuteen aivan periaatteesta? Oliko hän jännittyneen näköinen? Istuikohan hän niin kumarassa ettei antanut vaikutelmaa istuntansa ja lonkkansa hallitsevasta ratsastajasta? Iivarin teki mieli kysyä istuihan hän suorassa, muttei kehdannut. Sen sijaan hän vilkuili sivusilmällä hevosen omistajan ilmeitä ja kehonkieltä: mikään ei vaikuttanut ainakaan vielä siltä että hän olisi huomannut hevosensa kohdanneen suurempaa vääryyttä ratsastajan taholta.

Siinä Elisa oli ainakin oikeassa että Nakke oli mitä mukavin ratsastaa. Kun Iivari rentoutui eikä enää maalaillut piruja seinille huomattuaan orin rauhallisuuden, alkoi ratsu rentoutumaan ja myötäämään ratsastajansa mukana. Sivusta katsottuna Nakke oli näyttänyt Iivarista todella jyhkyltä, mutta nyt hevonen tuntui kevyeltä kuin kukkanen ja keveni entistä enemmän sitä mukaa mitä enemmän ratsasti. Vautsivau, tältäkö tuntuu oikea ravilisäys?! "Anna sille tilaa lisätä vielä enemmän!" Elisa huudahti kameran takaa salaman räpsähdellessä maneesin riittämättömässä valossa. Mitä, siis vieläukö enemmän? Nähtävästi kyllä. Yks-kaks-yks-kaks, lanteet antoivat vuoronperään etujaloille tilaa liikkua samalla kun Iivari olisi voinut kyynelehtiä helmiä silkasta ihastuksesta. Hän ei ollut koskaan ennen ollut tällaisen hevosen satulassa eikä mennyt yhtä vaivattomasti ja pehmeästi. Nakke pärskähteli ja huiskautti häntäänsä laukannostossa joka oli kuin pilveltä pilvelle liitämistä. Se olisi voinut jatkua ikuisuuden...

Illalla Iivari katseli haikeana kuvia joita Elisa hänelle lähetti. Joskus tuntee ratsastavansa todella hyvin ja sitten valokuvat paljastavatkin karun totuuden siitä miten hevosen takamus onkin oikeasti vielä tallissa ja istunta ryhteineen perunasäkkimäistä, mutta nämä kuvat näyttivät tasan tarkalleen yhtä hyviltä miltä ratsastaessakin oli tuntunut. Nakke oli ollut mahtava, eikä tarvitse ehkä mainitakaan kuka haaveili samantasoisen kouluhevosen löytämisestä Zeninkin hevoskaartiin...