maanantai 14. marraskuuta 2016

Pyhäinpäivän viimeinen ratsukko

29.10.2016 Dragon Age Estaten koulukisoissa: helppo A, ensimmäinen sija.

"Et jaksaisi olla noin lapsellinen!" Vitaliya kivahti vierellään irvailevalle Amelielle vielä viimeisinä sanoinaan ennen radalle astumista. Teini oli koko hämärän syysillan ajan jaksanut viihdyttää kisaretkuetta kauhukertomuksillaan, muistuttaen aina sopivin välein miten suurin osa tarinoista perustui tositapahtumiin ja miten menneisyyden veriteot ja murheet jäivät aina kummittelemaan — kuten varmasti tässäkin kartanossa, jonka mailla kouluratsastuskisat järjestettiin. Toivottavasti Amelie ei oikeasti luullut että he uskoisivat moiseen roskaan, Vitaliya ei nimittäin ainakaan aikonut kantaa täst'edeskään mitään valkosipulinkynttä pahoja henkiä karkottamassa...

Amelieta ei kuitenkaan voinut kamalasti syyttääkään, sillä kieltämättä miljöö oli mitä otollisin kummitusjutuille. Synkkä lokakuinen ilta ilman valaisevaa kuuta tai lumipeitettä, loimuavat soihdut ja niiden kiiltävä valo haarniskoitujen vartiomiesten panssarien pinnassa, humiseva, nouseva tuuli, jo pitkälti tyhjentynyt katsomo... Olihan tunnelma varsin ankea. Olipa inhottavaa joutua starttaamaan näin viimeisenä. Tuntui siltä kuin kukaan ei olisi jaksanut jäädä enää katsomaan suoritusta, ja kukapa siitä oli ketään soimaamaan: Vitaliyallekin oli oikeastaan aivan sama miten rata sujuisi, kunhan pääsisi pian takaisin lämpimään autoon sulattamaan kohmettuneita raajojaan ja suuntaamaan takaisin kotia kohden. Hyytävä syystuuli puhalsi päin naisen kasvoja hänen pysäyttäessään kimon espanjalaistamman alkutervehdykseen. Mutta Gaiapa ei pysähtynytkään! Sen sijaan tavoistaan hyvin paljon poiketen se pyrähti metrikaupalla eteenpäin ja kääntyi sitten korskuen kohti tulosuuntaan, tuijottaen korvat tötteröllä kentän takaisen aukean pimeyteen. Vitaliyaa värisytti kun hän käänsi Gaian takaisin tuomareita päin, yrittäen parhaansa mukaan olla vilkaisematta taakseen tervehdyksessään. Hän ei tahtonut katsoa soihtujen takaiseen pimeyteen, sillä jos sinne tuijotti liikaa, niin tunnetustihan joku saattoi tuijottaa sieltä takaisin...

"Pyh mitä höpönlöpöä" Vitaliya ajatteli aloittaessaan rataansa. Mokoma Amelie, oli tehnyt kuin tehnytkin Vitaliyasta aivan heikkohermoisen tarinoillaan! Gaialla oli saaliseläimenä oikeutettu syy säikkyä pimeyttä, se on aivan loogista. Ratsastajalla ei sen sijaan ollut mitään loogista syytä sitä säikkyä — tosin ratsun askeleet kiirehtivät aukeaman päädyssä niin omasta kuin kuskinkin toimesta, sillä järkeilyistään huolimatta Vitaliyan selkäpiitä karmi ikävästi kulkea niin lähellä tuota kaikennielevää mustuutta, mustuutta joka tuntui kätkevän sisäänsä jotain salaista. Jotain sellaista mitä kukaan ei tahtoisi saada selville, tuoda päivänvaloon nähdäkseen sen kaikessa kamaluudessaan. Jääkööt pimeyteen. Aina lähestyessään kyseistä päätyä Vitaliya tunsi hermostuvansa, mikä tarttui nopeasti ratsuun lisäten Gaiankin kierroksia, mitkä taaskin lisäsivät ratsastajan hermostuneisuutta aina vain lisää ja lisää: noidankehä oli valmis.

Rata ei ollut muutenkaan mennyt mitenkään mairittelevasti Vitaliyan keskittyessä aivan vääriin seikkoihin, kun viimeisimpiä kertoja aukeaa ohittaessa Gaia teki VALTAVAN sivuloikan muutaman metrin pakoonryysimisellä maustettuna, ennen kuin kääntyi katsomaan huolestuneisuudesta päristen takaisin. Ja nimenomaan vain Gaia, sillä loikka oli tullut omia hermojaan kiroavalle Vitaliyalle täytenä yllätyksenä, niin että hän oli kisatakin helmat lepattaen lentänyt tantereeseen. Könytessään ylös hiekkaa hanskoistaan pudistellen hän ilokseen näki että Gaia oli jäänyt odottamaan — ja sitten, aivan epähuomiossa, käänsi katseensa aukiolle.

Naisen vatsasta tuntui tippuvan pohja pois. Ei vain joku, vaan jotkut, katselivat häntä takaisin. Sekunnin sadasosaksi Vitaliyan sydän tuntui pysähtyvän ja naama valahtavan maidonvalkeaksi. Hän ehti rekisteröimään kalpeat, kuihtuneet kasvot, ja kamalimpana kaikista, niiden tummat silmät jotka katselivat hiekkaista ratsastajaa syvältä pohjattomista kuopistaan. Vitaliya ei saanut suustaan ulos pihahdustakaan, ja unenomaisesti hän tunsi vartalonsa kääntävän selän kammottavuuksille; samassa sekunnissa jalat olivat ottaneet jo itsensä alleen aivan kuin autonominen hermosto olisi käskenyt niiden kuljettaa pelon lamaannuttama omistajansa mahdollisimman kauas. Vitaliya pinkoi niin kovaa kuin ikinä pystyi takaisin Gaian luokse, ollen kiitollinen tamman luotettavuudesta: joku toinen hevonen olisi voinut jo pinkoa moisen pikajuoksijan alta pois, mutta sen sijaan harmaahapsinen espanjalaiskaunotar jäi tärisemään yhdessä kaksijalkaisen kanssa, molemmat toisistaan turvaa hakien. Vitaliya piti katseen tiukasti maassa taluttaessaan ratsuaan pois kentältä, hän ei nostaisi sitä ennen kuin pääsisi muiden ihmisten joukkoon.

Vitaliya ei kertonut muille kokemastaan, ei varsinkaan siksi että oli nauranut Amelien jutut silkaksi teinikauhuksi ja saduiksi. Hän ei sanojaan nielisi, eikä häntä sitä paitsi varmasti edes kukaan uskoisi — paitsi Gaia: tamma oli varmasti nähnyt saman synkän "katsomon" kuin Vitaliyakin, nähnyt jo paljon aiemmin. Kunpa Vitaliya olisi vain heti luottanut hevosen vaistoihin! Silloin hän olisi osannut olla ainakin vielä tarkempi siitä, ettei katsoisi mustaan iltaan tarkemmin.

Kotimatkalla kohtaus tuntui jo etäiseltä auton lämmittimien puhaltaessa ihanan lämmintä ilmaa matkalaisten jaloille, Gaiankin jo rauhoituttua syömään omana itsenään hevosauton takaosassa. Välillä Vitaliya oli jo varma että mielikuvitus oli vain tehnyt tepposet, kaikki ne tarinat yhdistettynä siihen ympäristöön ja säähän... Mutta sitten hän muisti miltä tuntui kohdata kaikki ne tummat, sammuneet katseet. Tuntea miten kylmä valui hänen jokaista suontaan pitkin, kaiken ilon, onnen ja lämmön kadotessa elämästä sillä hetkellä. Sen muistaessaan Vitaliya kääriytyi entistä tiukemmin peittonaan toimivaan fleeceloimeen.

Ja käänsi katseensa äkkiä pois pimeältä pientareelta.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Ehkä pian työtön Clave

 


Hetken aikaa nuo kaksi hyvin erilaista miestä mittailivat toisiaan katseillaan kuin ringissä tepastelevat kukot. Sitten Iivari painoi kannukset Duken kylkiin ja jatkoi matkaansa kuin lyhyttä kohtaamista ei olisi tapahtunutkaan. Katsoessaan kuinka musta ori ravasi pihalta pois kolkkahattuisen isäntänsä kanssa, Clave ei voinut olla ajattelematta kuinka erilaisia ihmisiä he Iivarin kanssa olivatkaan. Siinä missä aussi kannatti pehmeitä arvoja ja piti hevosesta enemmän sen pääkopan perusteella, arvosti hänen omintakeinen pomonsa komeita, huomiota herättäviä hevosia ja niiden meriittejä välillä luonteenkin kustannuksella.

Kavioniskut loittonivat olemattomiin, Clave jäi kaksin pihalle pienen orivarsan kanssa. Hän hengähti, pyyhkäisi porottavan auringon nostattamaa hikeä otsaltaan ja jatkoi matkaansa viedäkseen Crocin karsinaansa. Pikkuinen ori tepasteli miehen vierellä korvat hörössä ja silmät loistaen: se ei selkeästikään tiennyt millaisia ongelmia oli tallimestarille aiheuttanut, toisaalta miksipä pitäisikään. Croc-poloinen oli aivan viaton, se nyt vain oli sattunut miellyttämään Clavea hänen etsiessään lupaavia nuorikoita Zeniin — rodusta ei oltu vaihdettu sanaakaan, ja vaikka miekkonen olikin tietoisesti sohaissut muurahaispesää aavistaessaan ettei australianhevonen ehkä pomoa miellyttäisi niin loppujen lopuksi hän ei silti ollut tehnyt mitään väärää. Nyt hänen pitäisi vain todistaa että narun päässä tepasteleva pikkuori olisi useiden lupauksiensa arvoinen.

"Itsepä kuoppani kaivoin" Clave vastasi mielessään itselleen pohtiessaan joutuisiko tätä menoa kilometritehtaalle. Se ainakin oli varmaa ettei häntä päästettäisi enää yksikseen ostamaan tallin nimissä hevosia...