Brassailu piristää

Kuten moni muukin ikäisensä ihminen oli myöskin Iivari ehtinyt kokemaan elämänsä aikana monia iloja ja yhtä monia suruja. Koskaan ennen hän ei kuitenkaan ollut kohdannut samanlaista tragediaa kuin joulukuisena iltana hänen hienon laukkaponinsa löytyessä lähimaastosta kiveäkin kuolleempana ja puoliksi syötynä. Jo tieto kuolintavasta, jo pelkkä Kappa-tamman kuolema ja silloin muutaman kuukauden ikäisenä orvoksi jääneen Patun äidittömyys olisivat riittäneet liikuttamaan mieliä. Iivarin verkkokalvoille oli syöpynyt kuva hänen hienosta tuontiponista lihoina, eikä järkytys ollut lieventynyt vaikka tapahtumasta oli jo lähemmäs muutama kuukausi aikaa. Voiko sellaista näkyä edes ylipäätänsä kukaan unohtaa, varsinkaan kun se läväytetään kasvojen eteen ilman ennakkovaroitusta? Iivari ei ollut tunteilevaa tyyppiä mutta tapaus oli ylittänyt hänen sietokykynsä.

Metsästysseura oli hakenut ruhon pois ja varmistanut sen mitä tallilaiset itsekin epäilivät: sudet olivat tehneet selvää Kapasta. Iivari oli kyllä tiennyt seudulla pyörivistä susista mutta ei ollut ottanut koskaan ennen niitä vakavissaan, tuntui naurettavalta että niinkin eteläisessä Suomessa olisi joutunut pelkäämään susia. No, nähtävästi syytä oli. Ennen Iivari oli ihaillut susia ja pitänyt niitä kauniina osina Suomen luontoa, mutta nyt hänen puolestaan ne kaikki olisi voinut ampua. Jo susimaiset pystykorvaiset koirat saivat miehen niskavillat nykyisin pystyyn ja alkukantaisen vihan — ja pelon — ottamaan valtaa, vain vaivoin hän sai pidettyä hermonsa kurissa naapurin sekarotuisen juoksennellessa välillä vapaana sen ottaessa omaa lomaa tarhastaan.

Oli siis sanomattakin selvää ettei vuosi ollut alkanut kovinkaan hyvissä merkeissä vaikka Piolakin varsoi kauan odotetun esikoisvarsansa, sievän ja hömmelön orivarsan Mosin eli Mossen. Sekä Iivari itse että varmasti kaikki muutkin olivat kurkkuaan myöten täynnä hänen synkistelyään ja pessimististä "me kaikki kuolemme kumminkin, mitäpä suotta yrittämään"-elämänasennetta, ja tilaisuus muuttaa ajatusten suuntaa tulikin jälleen kertaa yksityistalli Funnelin taholta: talli järjesti rauhaisan ystävänpäivämaaston hyvällä porukalla ja lämpimällä tunnelmalla, joten pakkohan Iivarin oli ottaa tilaisuus vastaan ja lähteä mukaan näyttämään että elossa oltiin ja hommatkin pelittää. Olihan samalla oiva tilaisuus tutustuttaa säpsyä Chillyä vieraisiin paikkoihin ja hevosiin, kisaaminen kun tamman kanssa oli ottanut vähän jarrua neitokaisen hermokimppukohtauksista kisapaikalla.

Kun Iivari saapui pikkuhevosineen paikalle hyhmäisenä ystävänpäivän aamupäivänä, ei paikalla ollut vielä Heidin lisäksi paljon ketään. Paikka omistajineen ja hevosineen oli jo jotenkin tuttu, Iivari oli maastoillut aiemmin syksyllä samaisella tallilla Heidin omistaman Daisy-knabberin kanssa. Juttua ei silti tullut itsesäälissä rypevältä Zeniläiseltä, mikä ei toisaalta ollut mitenkään yllättävää muutenkaan tuppisuuna tunnetulta mieheltä. Iivari sai varustaa hyppyherneenä sätkyilevää tammaansa rauhassa, ja hänen noustessaan selkään muut olivat vielä varustamassa hevosiaan. Hän tunsi katseet niskassaan muttei pistänyt pahakseen: milloinpa Iivari ei olisi huomiosta pitänyt? Jos hän tahtoisi sulautua massaan hän ei valitsisi ratsukseen ara-appaloosaa ja pukeutuisi käytännöllisesti ja muodikkaasti kuten muutkin eikä suinkaan siniseen samettitakkiin ja niin korkeiksi tärkättyihin kauluksiin että hyvä että niiden ylitse näki. Olivat katseet sitten hyviä tai arvostelevia, niin joka tapauksessa ne onnistuivat jo luomaan hieman parempaa tunnelmaa: Iivari pääsisi esiintymään jälleen uusien ihmisten edessä ja todistamaan että vanhanajan herrasmieskulttuuri ei ollut vielä kuollut. Mies kohotti ryhtiään ja piti huolen että hänen hiuksensa asettuivat sopivan sotkuisesti mutta yhtä kaikki hallitusti paikoilleen Chillyn ottaessa sivuaskelta, käännähti katsomaan taakseen pihatiellä nähdäkseen katseliko kukaan. Riikinkukko ei pääse sulistaan.

Iivari pysyi hiljaa muun porukan puhuessa ja tutustuessa toisiinsa, vastaten aina niin lyhyesti kuin pystyi jos pakko oli. Muille hän ehkä vaikutti ulkopuoliselta ja introvertiltä, mutta oikeasti mies oli jo lähestulkoon sosiaalisempi kuin oli koskaan luonnostaan ollut. Herranjumala maaston jälkeen hän jopa yllätti ja ryhtyi aivan vapaaehtoisesti keskustelemaan Paolon kanssa, joka oli lähtenyt maastoon sattumoisin myöskin ara-appaloosalla — mikä yhteensattuma että niinkin pienestä porukasta löytyi kaksi saman harvinaisen rodun edustajaa.

Kapan kuolema ja susiviha myllersivät edelleen Iivarin sisällä, mutta ystävänpäivän jälkeen ehkä muutaman sentin syvemmällä hänen sisässään. Mikä piristäisi ja parantaisi omatuntoa paremmin kuin pieni diivamainen brassailu?

Hänen juoksunsa pysähtyi

Iivari havahtui asiaan itsenäisyyspäivän iltapäivänä: hän oli nähnyt Kappa-ponin viimeksi aamupimeällä viedessään hevoset ulos. Asia huolestutti häntä, ja siinä vaiheessa kun ponin päälle kuukauden ikäinen orivarsa Patu löytyi ynisemästä yksin ja tavoittelemasta epätoivoisesti Pam-"tädin" olematonta maitobaaria ei epäilyksille ollut enää varaa. Mies satuloi aina yhtä luotettavan Kultunsa ja lähti hämärtyvään talvipäivään etsimään kadonnutta.

Kauaa hänen ei tarvinnut etsiä vaikka varsaakaan ei ollut älynnyt ottaa mukaan houkuttimeksi.

Hetken Iivari seisoi hiljaa Kultun kanssa sen äärellä mitä hänen voitokkaasta G1-tason batakinponistaan oli jäljellä. Sitten hän käänsi ratsunsa ja nelisti niin hurjaa vauhtia pois irvokkaan näyn ääreltä kuin pystyi. Iivari ei ollut helposti tunteilevaa sorttia, mutta silti hänen oli kasattava itsensä ja pyyhittävä silmäkulmansa ennen kuin pystyi tärisevin näpein soittamaan eräseuralle hakemaan hänen orpovarsansa emän jäänteet pois metsästä. Itse hän ei siihen pystynyt.

Juhla pilalla

Tunnelmallinen puheensorina taustamelunaan Iivari istui yksin illallispöydässä. Hän ei varsinaisesti kaihtanut seuraa mutta ei toisaalta vaivautunut sitä hakemaankaan, ja muut laumasieluiset ihmiset pysyivät omissa kuppikunnissaan tuosta yksinäisestä kyhjöttäjästä. Oli Funnelin kolmivuotisjuhlan illallinen täydellä kattauksella, ja vaikka Iivari yleensä nautti päästessään koreilemaan kaikenmaailman kissanristiäisiin — kuten kyllä nytkin oikeastaan — niin tänä iltana hän ei päässyt tunnelmaan. Ruoka oli kyllä oikein hyvää, varsinkin alkuun tarjottu simpukkaliemi, eikä paikassa tai yleisessä tunnelmassakaan ollut vikaa.

Iivari tökkäisi haarukan katkarapuun ja mulkoili sitä kuin kaikki olisi ollut tuon paran äyriäisen syytä. Hän oli jälleen kerran onnistunut riitautumaan Ninan kanssa niin että oli loppujen lopuksi saanut suoria yksikseen Funneliin. Päivemmällä järjestetty joukkomaastoilukaan ei ollut saanut miestä piristymään tarpeeksi, vaikkei se kyllä kieltämättä jättänytkään mielialaa aivan yhtä matalaksi kuin se oli aamulla ollut. Iivari oli pitkästä aikaa noussut vieraan hevosen selkään, kauniin knabberitamman jota Daisyksikin kutsuttiin. Alkuun hänen piti tulla mukaan keräämään kokemusta omalle nuorelle Chilly-tammalleen, mutta koska Nina ei tullutkaan mukaan niin eipä hän viitsinyt lähteä nuoren remonttinsa kanssa yksinkään liikkeelle. Funnelin omistajaa Heidiä ei kuitenkaan tuntunut lainkaan haittaavan saada omalle pilkkupyllylleen liikutusapua, joten hevosen lainaaminen ei ollut korkealla kynnyksellä. Kaunis syyssää oli suosinut maastoilijoita, ja vaikka välillä pilvet peittivätkin taivaan niin sadetta ei tullut ja ilmakin pysyi suhteellisen lämpimänä.

Daisy oli käyttäytynyt moitteettomasti ja maastossa oli ollut iloinen tunnelma pienessä ja hyvähenkisessä porukassa, eikä Iivari ollut todellakaan suonut ajatustakaan murehtimilleen asioille sen aikana vaan keskittyi repimään kaiken ilon irti järjestetystä tapahtumasta. Nyt istuessaan yksin pöydässään hänellä oli kuitenkin aivan liikaa aikaa ajatella. Iivari työnsi yksinäisen katkaravun suuhunsa ja laski haarukan takaisin pöydälle, hänellä ei ollut ruokahalua siitäkään huolimatta että sai ilmaisiksi hyvän aterian.

Kunpa edes joku olisi istunut hänen seuraansa.

Mutta Daisyn kanssa ei pystynyt mököttämään.

Run my ugly one, run!

Tyhjä, pitkä hiekkaranta jota sameat mainingit löivät kerta toisensa jälkeen lepäsi tasaisen harmaan pilviverhon alla kutsuvana. Kukaan ei ollut tuntenut houkutusta uida viilenneessä merivedessä kun aurinko oli pilvien peitossa ja lämpöäkin vaivaiset 14c, kirkuvien ja taivaalla kaartelevien lokkien lisäksi ei rannalla ollut ristin sieluakaan. Iivarin ja Piolan lisäksi, siis.

Merituuli tanssitti hiuksia, ratsun jouhia ja takin helmaa samaan poljentoon. Iivari veti suolaista meri-ilmaa sieraimiinsa: rantaviiva suorastaan huuti laukkaamaan sitä pitkin. Selkäpiitä pitkin tuntui juoksevan sähkövirta hänen kuvitellessaan jo itsensä kiitämään pitkin rannikkoa... Allaan hänellä ei tosin ollut Lilyä tai Zazua jotka olisivat olleet täydellisiä ralliin, vaan muotopuoli ja rujo dongola Piola. Idylli ei siis ollut täydellinen, mutta kukapa heitä oli siellä arvostelemassa? Iivari ei ollut ehtinyt vielä kauaakaan kaivelemaan mitä kaikkea hänen uusi, eriskummallinen ostoksensa osasi, joten miksipä ei kokeilisi paljonko Kamerun-ihmeestä lähtisi kierroksia. Piola tuntui olevan samaa mieltä polkiessaan paikallaan ja päätään heitellessään. Sen olemattomat lihakset tuntuivat pinkeiltä kuin pianonkielet ja Iivari oli varma että jos hän myötäisi ohjasta hiemankaan niin he lähtisivät kuin ohjukset.

Juuri niin hän teki ja Piola loikkasi laukalle kuin kissa pistoksissa.

Ilmavirta ja tuuli vihmoivat kasvoja ja saivat veden kihoamaan silmäkulmiin vauhdin kiihtyessä samaan tahtiin laukan poljennon kanssa. Kengättömät kaviot iskeytyivät kerta toisensa jälkeen tiheämmin kosteaan rantahiekkaan, löysivät täyden temponsa ja jäivät rytmittämään hurjaa neliä tömistäen hiekkaan kavionjälkiä. Lokit kiljuivat, Piola pärski ja saappaat narisivat satulaa vasten. Takin helmat lepattivat hurjina ja jos Iivarilla olisi ollut hattua olisi se jäänyt matkasta varmasti jo aikapäiviä sitten. Tämä oli juuri sitä miksi hän rakasti ratsastamista: löytyikö vapaudelle parempaa synonyymiä kuin villi laukka vellovan meren äärellä, tyhjällä rannalla. Vain mies ja hevonen, ei muuta, vauhdinnälkä ja vapaudenkaipuu rinnoissaan. Raipalla ja huudolla Iivari kiritti tammaa yhä hurjempaan laukkaan. "Näytä nyt mitä osaat, rumilus!" huuti adrenaliinin kuohuessa kummankin suonissa. Vauhtia, lisää vauhtia! Kyllä Piolasta liikettä löytyi kun sitä vain vähän kaiveli esiin.

Rannan loppu lähestyi ja Iivari käänsi Piolan sivuun pidättäen minkä jaksoi. Tamma painoi kyömypäällään vastaan minkä jaksoi, mutta lopulta taipui ja laski nelin harjoituslaukaksi, siitä raviksi ja lopulta käynnin kautta pysähtyi puuskuttaen ja päristen. Ohjia pitelevät kädet tärisivät adrenaliinista ja kumpainenkin jäsen ratsukosta hengitti nopeasti suolanmakuista ilmaa.

Kyllä, Piolasta löytyi myös vauhtia.

Kultaa synkkyydessä

Ilta oli jo hämärtynyt ja lumeton maisema loisti silkkaa synkkyyttä. Kuraisella pihalla kiirehtivät napakat askeleet kohti tallia.

"Joo!" Iivari kivahti katsomatta selkänsä takana nököttävään Ninaan päin, marssien suorinta tietä tallin pääovelle ja livahtaen siitä sisään nopeammin kuin silmäänsä räpäytti.Oven loksahdettua kiinni hän pysähtyi, avasi kädet nyrkistä ja yritti hengittää syvään ja tasaisesti. Koko päivä oli ollut silkkaa synkistelyä, stressaantuneita katseita ja riitelyä eikä märkä sekä pimeä "talvikeli" auttanut sen enempää. Tämänkaltainen elämä ei ollut mitään herkkua säätilojen potkiessa päähän — valtakunta maneesista! Hetken aikaa Iivari oli jo melkein vakavissaan pohtinyt pakkaavansa tavaransa laukkuihin ja jättävänsä Ninan muhimaan aivan keskenään tallin ja sen ongelmien kanssa, mutta mielihalu kaikkosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Suurin osa hevosista oli kuitenkin Iivarin itsensä hankkimia, eikä hän suinkaan ollut ainakaan niin raukkamainen että olisi luovuttanut heti kun pieniä vastoinkäymisiä tulisi vastaan. Pyh, hajonnut vesiputki, pah, lahonneet aidat. Inhottavia muttei suinkaan ylittämättömiä asioita.

Iivari ei kuitenkaan kehdannut palata heti takaisin, sillä kokemuksesta hän tiesi nahistelun jatkuvan samalla tavalla mikäli tilanteen ei antaisi rauhoittua itsestään. Iltatalli oli kuitenkin jo tehty eikä mitään järkevää tekemistä ollut, ja vaikka mies kuinka yritti lakaista kasteltua käytävää senttimetrin tarkkuudella niin sekin työ loppui liian pian. Spontaanisti Iivari tarttui kuitenkin harjalaatikkoon ja luikersi Kultun karsinaan. Hän tervehti markanpilkkuista tammaa ja katseli ihastelevasti uutta ostostaan, haroi kiharoita jouhia ja silitti samettista karvaa. Morgan seuraili uteliaana omistajansa liikkeitä, ihmetellen varmasti myöhäistä aikaa hoitotoimenpiteille mutta kuitenkin mukisematta hyväksyen oudon ajankohdan. Voisi melkeinpä sanoa että Kultua ei enää edes ihmetyttänyt Iivarin kantaessa varusteita karsinan eteen; tuolle oli tullut äkillinen leimaus lähteä yksin iltaiselle maastolenkille. Hetken aikaa hän piteli kännykkää kädessään, tullen kuitenkin tulokseen ettei aikoisi kirjoittaa Ninalle mitään. Miettikööt rauhassa minne mies hävisi! Tuurilla hän ehkä jopa edes hieman huolestuisi ja leppyisi siinä samalla, unohtaen koko typerän riidan siivoamisesta... Iivari tunsi pienen omatunnon pistoksen noustessaan pihalla satulaan antamatta sen kuitenkaan estää lähtöään. 

Iivarilla ei ollut hajuakaan minne menisi, mahdollisimman pitkälle ja kauas kuitenkin. Hän valitsi umpimähkään jonkun tutuista reiteistään ja antoi ajatuksiensa soljua vapaasti. Kultu ei ollut pitkään asunut Zenin katon alla, mutta sen verran paljon Iivari oli tamman kanssa puuhannut että uskalsi jo luottaa siihen ettei se ainakaan tahallaan tuottaisi ikäviä yllätyksiä. Morganin askeleet olivat tasaiset ja käynti rauhallinen, syvä ja tukeva satula piti otteessaan ja sen nahka narisi rauhoittavana taustaäänenä. Miehen silmät väittivät tuon katselevan eteensä, mutta todellisuudessa hän ei katsonut mihinkään vaan seilasi vain ajatusmyrskyssään. Mitä pidemmälle matka eteni, sitä tasaisemmalta niin hänen sykkeensä kuin ajatusvirtansakin alkoi tuntumaan: sillä onko mitään sen parempaa terapeuttia ja kuuntelijaa kuin hevonen? Kultu ei olisi puhunut päälle jos hiljainen Iivari olisi sille jotain puhunutkin, se ei olisi huutanut, suuttunut, itkenyt, arvostellut tai tuominnut. Iivarin ilme ei ollut enää kireä kun hän kumartui taputtamaan ratsuaan kaulalle.

Metsän mustuus väistyi kun polku johti naapurin pellon reunalle. Siellä ei periaatteessa saisi ratsastaa, mutta tähän aikaan vuodesta siitä tuskin olisi haittaa, olihan pelto Iivarin tietämäksi ollutkin tarkoitus laittaa kesannolle tänä vuonna. Eikä kukaan heitä näkisi ilman valoa taikka heijastimia... Kultu nosti hetkeksi päätään ja höristi korviaan selvästi rallittelua kysyen, mutta kun ratsastaja ei antanut merkkiä hyväksynnästä se laski päänsä ja siirsi korvat takaisin kuunteluasemiin. Nyt mentäisiin rauhassa.

Tuntui kuin valokeila olisi pyyhkäissyt ylitse kun pilvet rakosivat ja väistyivät hetkeksi täysikuun tieltä. Iivari kohotti katseensa ja nosti lippaa nähdäkseen paremmin: jep, kuu oli aivan pyöreä. Se valaisi maiseman kuin pihavalo, mikä helpotti mutaisen synkkyyden keskellä. Kummallisia nämä tammikuut nykypäivänä kun ei edes lunta ole. Päiväisen sateen kastelema märkä maa maiskahteli Kultun kavioiden alla ja ilmassa tuoksui märkänevä kasvillisuus. Pieni viileä tuulenvire puhalsi silloin tällöin niin että hevosen jouhet liehahtelivat. Sorja kaula oli kaarella ja Kultu pärskähteli silloin tällöin, aivan kuin muistuttaakseen ettei Iivari ollut yksin. Pimeällä pellolla se olisikin ollut kurjaa.

Ihmisistä on aina päänvaivaa, koskaan ei voinut olla aivan varma olivatko nuo vilpittömiä vaiko eivät. Hevoset sen sijaan olivat aina rehellisiä ja suorasukaisia.

Ei tarvitse tietää enempää ymmärtääkseen, miksi Iivari piti hevosista välillä paljon enemmän.