Brassailu piristää

Kuten moni muukin ikäisensä ihminen oli myöskin Iivari ehtinyt kokemaan elämänsä aikana monia iloja ja yhtä monia suruja. Koskaan ennen hän ei kuitenkaan ollut kohdannut samanlaista tragediaa kuin joulukuisena iltana hänen hienon laukkaponinsa löytyessä lähimaastosta kiveäkin kuolleempana ja puoliksi syötynä. Jo tieto kuolintavasta, jo pelkkä Kappa-tamman kuolema ja silloin muutaman kuukauden ikäisenä orvoksi jääneen Patun äidittömyys olisivat riittäneet liikuttamaan mieliä. Iivarin verkkokalvoille oli syöpynyt kuva hänen hienosta tuontiponista lihoina, eikä järkytys ollut lieventynyt vaikka tapahtumasta oli jo lähemmäs muutama kuukausi aikaa. Voiko sellaista näkyä edes ylipäätänsä kukaan unohtaa, varsinkaan kun se läväytetään kasvojen eteen ilman ennakkovaroitusta? Iivari ei ollut tunteilevaa tyyppiä mutta tapaus oli ylittänyt hänen sietokykynsä.

Metsästysseura oli hakenut ruhon pois ja varmistanut sen mitä tallilaiset itsekin epäilivät: sudet olivat tehneet selvää Kapasta. Iivari oli kyllä tiennyt seudulla pyörivistä susista mutta ei ollut ottanut koskaan ennen niitä vakavissaan, tuntui naurettavalta että niinkin eteläisessä Suomessa olisi joutunut pelkäämään susia. No, nähtävästi syytä oli. Ennen Iivari oli ihaillut susia ja pitänyt niitä kauniina osina Suomen luontoa, mutta nyt hänen puolestaan ne kaikki olisi voinut ampua. Jo susimaiset pystykorvaiset koirat saivat miehen niskavillat nykyisin pystyyn ja alkukantaisen vihan — ja pelon — ottamaan valtaa, vain vaivoin hän sai pidettyä hermonsa kurissa naapurin sekarotuisen juoksennellessa välillä vapaana sen ottaessa omaa lomaa tarhastaan.

Oli siis sanomattakin selvää ettei vuosi ollut alkanut kovinkaan hyvissä merkeissä vaikka Piolakin varsoi kauan odotetun esikoisvarsansa, sievän ja hömmelön orivarsan Mosin eli Mossen. Sekä Iivari itse että varmasti kaikki muutkin olivat kurkkuaan myöten täynnä hänen synkistelyään ja pessimististä "me kaikki kuolemme kumminkin, mitäpä suotta yrittämään"-elämänasennetta, ja tilaisuus muuttaa ajatusten suuntaa tulikin jälleen kertaa yksityistalli Funnelin taholta: talli järjesti rauhaisan ystävänpäivämaaston hyvällä porukalla ja lämpimällä tunnelmalla, joten pakkohan Iivarin oli ottaa tilaisuus vastaan ja lähteä mukaan näyttämään että elossa oltiin ja hommatkin pelittää. Olihan samalla oiva tilaisuus tutustuttaa säpsyä Chillyä vieraisiin paikkoihin ja hevosiin, kisaaminen kun tamman kanssa oli ottanut vähän jarrua neitokaisen hermokimppukohtauksista kisapaikalla.

Kun Iivari saapui pikkuhevosineen paikalle hyhmäisenä ystävänpäivän aamupäivänä, ei paikalla ollut vielä Heidin lisäksi paljon ketään. Paikka omistajineen ja hevosineen oli jo jotenkin tuttu, Iivari oli maastoillut aiemmin syksyllä samaisella tallilla Heidin omistaman Daisy-knabberin kanssa. Juttua ei silti tullut itsesäälissä rypevältä Zeniläiseltä, mikä ei toisaalta ollut mitenkään yllättävää muutenkaan tuppisuuna tunnetulta mieheltä. Iivari sai varustaa hyppyherneenä sätkyilevää tammaansa rauhassa, ja hänen noustessaan selkään muut olivat vielä varustamassa hevosiaan. Hän tunsi katseet niskassaan muttei pistänyt pahakseen: milloinpa Iivari ei olisi huomiosta pitänyt? Jos hän tahtoisi sulautua massaan hän ei valitsisi ratsukseen ara-appaloosaa ja pukeutuisi käytännöllisesti ja muodikkaasti kuten muutkin eikä suinkaan siniseen samettitakkiin ja niin korkeiksi tärkättyihin kauluksiin että hyvä että niiden ylitse näki. Olivat katseet sitten hyviä tai arvostelevia, niin joka tapauksessa ne onnistuivat jo luomaan hieman parempaa tunnelmaa: Iivari pääsisi esiintymään jälleen uusien ihmisten edessä ja todistamaan että vanhanajan herrasmieskulttuuri ei ollut vielä kuollut. Mies kohotti ryhtiään ja piti huolen että hänen hiuksensa asettuivat sopivan sotkuisesti mutta yhtä kaikki hallitusti paikoilleen Chillyn ottaessa sivuaskelta, käännähti katsomaan taakseen pihatiellä nähdäkseen katseliko kukaan. Riikinkukko ei pääse sulistaan.

Iivari pysyi hiljaa muun porukan puhuessa ja tutustuessa toisiinsa, vastaten aina niin lyhyesti kuin pystyi jos pakko oli. Muille hän ehkä vaikutti ulkopuoliselta ja introvertiltä, mutta oikeasti mies oli jo lähestulkoon sosiaalisempi kuin oli koskaan luonnostaan ollut. Herranjumala maaston jälkeen hän jopa yllätti ja ryhtyi aivan vapaaehtoisesti keskustelemaan Paolon kanssa, joka oli lähtenyt maastoon sattumoisin myöskin ara-appaloosalla — mikä yhteensattuma että niinkin pienestä porukasta löytyi kaksi saman harvinaisen rodun edustajaa.

Kapan kuolema ja susiviha myllersivät edelleen Iivarin sisällä, mutta ystävänpäivän jälkeen ehkä muutaman sentin syvemmällä hänen sisässään. Mikä piristäisi ja parantaisi omatuntoa paremmin kuin pieni diivamainen brassailu?

Juhla pilalla

Tunnelmallinen puheensorina taustamelunaan Iivari istui yksin illallispöydässä. Hän ei varsinaisesti kaihtanut seuraa mutta ei toisaalta vaivautunut sitä hakemaankaan, ja muut laumasieluiset ihmiset pysyivät omissa kuppikunnissaan tuosta yksinäisestä kyhjöttäjästä. Oli Funnelin kolmivuotisjuhlan illallinen täydellä kattauksella, ja vaikka Iivari yleensä nautti päästessään koreilemaan kaikenmaailman kissanristiäisiin — kuten kyllä nytkin oikeastaan — niin tänä iltana hän ei päässyt tunnelmaan. Ruoka oli kyllä oikein hyvää, varsinkin alkuun tarjottu simpukkaliemi, eikä paikassa tai yleisessä tunnelmassakaan ollut vikaa.

Iivari tökkäisi haarukan katkarapuun ja mulkoili sitä kuin kaikki olisi ollut tuon paran äyriäisen syytä. Hän oli jälleen kerran onnistunut riitautumaan Ninan kanssa niin että oli loppujen lopuksi saanut suoria yksikseen Funneliin. Päivemmällä järjestetty joukkomaastoilukaan ei ollut saanut miestä piristymään tarpeeksi, vaikkei se kyllä kieltämättä jättänytkään mielialaa aivan yhtä matalaksi kuin se oli aamulla ollut. Iivari oli pitkästä aikaa noussut vieraan hevosen selkään, kauniin knabberitamman jota Daisyksikin kutsuttiin. Alkuun hänen piti tulla mukaan keräämään kokemusta omalle nuorelle Chilly-tammalleen, mutta koska Nina ei tullutkaan mukaan niin eipä hän viitsinyt lähteä nuoren remonttinsa kanssa yksinkään liikkeelle. Funnelin omistajaa Heidiä ei kuitenkaan tuntunut lainkaan haittaavan saada omalle pilkkupyllylleen liikutusapua, joten hevosen lainaaminen ei ollut korkealla kynnyksellä. Kaunis syyssää oli suosinut maastoilijoita, ja vaikka välillä pilvet peittivätkin taivaan niin sadetta ei tullut ja ilmakin pysyi suhteellisen lämpimänä.

Daisy oli käyttäytynyt moitteettomasti ja maastossa oli ollut iloinen tunnelma pienessä ja hyvähenkisessä porukassa, eikä Iivari ollut todellakaan suonut ajatustakaan murehtimilleen asioille sen aikana vaan keskittyi repimään kaiken ilon irti järjestetystä tapahtumasta. Nyt istuessaan yksin pöydässään hänellä oli kuitenkin aivan liikaa aikaa ajatella. Iivari työnsi yksinäisen katkaravun suuhunsa ja laski haarukan takaisin pöydälle, hänellä ei ollut ruokahalua siitäkään huolimatta että sai ilmaisiksi hyvän aterian.

Kunpa edes joku olisi istunut hänen seuraansa.

Mutta Daisyn kanssa ei pystynyt mököttämään.

Klassista lanteenkeikutusta

"Tuonneko minun on kiivettävä?" ajatteli Iivari katsellessaan edessään seisovaa jyhkeää mustaa kouluoria, jonka säkäkorkeus oli lähempänä 170 cm. Jos hevonen olisi ollut oma tai edes tuttu ei ongelmaa olisi ollut, mutta nyt oltiinkin todellisen jännän äärellä: Iivari oli muitta mutkitta suostunut käymään kokeilemassa uuden tuttavuutensa Fehér Zaj-nimistä noniusoria. Oli kuulostanut hienolta idealta käydä vähän tuuppaamassa oikean, hienon kouluhevosen kanssa, mutta nyt kun Iivari pungersi itseään massiivisen mustan satulaan alkoi epäilyksen peikko kurkistelemaan piilostaan. Ei, mokailu ja tippuminen eivät haitanneet Iivaria, tai siis eivät haitanneet jos hän oli yksin. Se tässä ongelmana olikin että orin omistaja Elisa oli tietenkin paikan päällä katsomassa, kuvaamassa ja kertomassa miten mopo toimii. Jos Iivari siis mokailisi tai ei osaisi ratsastaa oikein, olisi sillä silminnäkijä ja huonolla tuurilla valokuviakin murentamassa miehen imagoa ryhdikkäänä ratsastajana. Ei hyvä.

"Nakke on tosi kiva ratsastaa kunhan et käytä liikaa ohjaa, pelaa istunnalla lähinnä" Elisa ohjeisti rinnalla kävellen kun Iivari kokoili ohjia —apua, onko niitä oikeasti näin paljon—  käsiinsä ja nyökkäsi aavistuksen verran liian rajusti. Vainoharhainen mieli lähti heti laukkaamaan: näyttikö hän muka ratsastaessa siltä että ei käyttäisi lähinnä istuntaansa vaikka kuinka yritti panostaa ohjattomuuteen aivan periaatteesta? Oliko hän jännittyneen näköinen? Istuikohan hän niin kumarassa ettei antanut vaikutelmaa istuntansa ja lonkkansa hallitsevasta ratsastajasta? Iivarin teki mieli kysyä istuihan hän suorassa, muttei kehdannut. Sen sijaan hän vilkuili sivusilmällä hevosen omistajan ilmeitä ja kehonkieltä: mikään ei vaikuttanut ainakaan vielä siltä että hän olisi huomannut hevosensa kohdanneen suurempaa vääryyttä ratsastajan taholta.

Siinä Elisa oli ainakin oikeassa että Nakke oli mitä mukavin ratsastaa. Kun Iivari rentoutui eikä enää maalaillut piruja seinille huomattuaan orin rauhallisuuden, alkoi ratsu rentoutumaan ja myötäämään ratsastajansa mukana. Sivusta katsottuna Nakke oli näyttänyt Iivarista todella jyhkyltä, mutta nyt hevonen tuntui kevyeltä kuin kukkanen ja keveni entistä enemmän sitä mukaa mitä enemmän ratsasti. Vautsivau, tältäkö tuntuu oikea ravilisäys?! "Anna sille tilaa lisätä vielä enemmän!" Elisa huudahti kameran takaa salaman räpsähdellessä maneesin riittämättömässä valossa. Mitä, siis vieläukö enemmän? Nähtävästi kyllä. Yks-kaks-yks-kaks, lanteet antoivat vuoronperään etujaloille tilaa liikkua samalla kun Iivari olisi voinut kyynelehtiä helmiä silkasta ihastuksesta. Hän ei ollut koskaan ennen ollut tällaisen hevosen satulassa eikä mennyt yhtä vaivattomasti ja pehmeästi. Nakke pärskähteli ja huiskautti häntäänsä laukannostossa joka oli kuin pilveltä pilvelle liitämistä. Se olisi voinut jatkua ikuisuuden...

Illalla Iivari katseli haikeana kuvia joita Elisa hänelle lähetti. Joskus tuntee ratsastavansa todella hyvin ja sitten valokuvat paljastavatkin karun totuuden siitä miten hevosen takamus onkin oikeasti vielä tallissa ja istunta ryhteineen perunasäkkimäistä, mutta nämä kuvat näyttivät tasan tarkalleen yhtä hyviltä miltä ratsastaessakin oli tuntunut. Nakke oli ollut mahtava, eikä tarvitse ehkä mainitakaan kuka haaveili samantasoisen kouluhevosen löytämisestä Zeninkin hevoskaartiin...