Ilta oli jo hämärtynyt ja lumeton maisema loisti silkkaa synkkyyttä. Kuraisella pihalla kiirehtivät napakat askeleet kohti tallia.
"Joo!" Iivari kivahti katsomatta selkänsä takana nököttävään Ninaan päin, marssien suorinta tietä tallin pääovelle ja livahtaen siitä sisään nopeammin kuin silmäänsä räpäytti.Oven loksahdettua kiinni hän pysähtyi, avasi kädet nyrkistä ja yritti hengittää syvään ja tasaisesti. Koko päivä oli ollut silkkaa synkistelyä, stressaantuneita katseita ja riitelyä eikä märkä sekä pimeä "talvikeli" auttanut sen enempää. Tämänkaltainen elämä ei ollut mitään herkkua säätilojen potkiessa päähän — valtakunta maneesista! Hetken aikaa Iivari oli jo melkein vakavissaan pohtinyt pakkaavansa tavaransa laukkuihin ja jättävänsä Ninan muhimaan aivan keskenään tallin ja sen ongelmien kanssa, mutta mielihalu kaikkosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Suurin osa hevosista oli kuitenkin Iivarin itsensä hankkimia, eikä hän suinkaan ollut ainakaan niin raukkamainen että olisi luovuttanut heti kun pieniä vastoinkäymisiä tulisi vastaan. Pyh, hajonnut vesiputki, pah, lahonneet aidat. Inhottavia muttei suinkaan ylittämättömiä asioita.
Iivari ei kuitenkaan kehdannut palata heti takaisin, sillä kokemuksesta hän tiesi nahistelun jatkuvan samalla tavalla mikäli tilanteen ei antaisi rauhoittua itsestään. Iltatalli oli kuitenkin jo tehty eikä mitään järkevää tekemistä ollut, ja vaikka mies kuinka yritti lakaista kasteltua käytävää senttimetrin tarkkuudella niin sekin työ loppui liian pian. Spontaanisti Iivari tarttui kuitenkin harjalaatikkoon ja luikersi Kultun karsinaan. Hän tervehti markanpilkkuista tammaa ja katseli ihastelevasti uutta ostostaan, haroi kiharoita jouhia ja silitti samettista karvaa. Morgan seuraili uteliaana omistajansa liikkeitä, ihmetellen varmasti myöhäistä aikaa hoitotoimenpiteille mutta kuitenkin mukisematta hyväksyen oudon ajankohdan. Voisi melkeinpä sanoa että Kultua ei enää edes ihmetyttänyt Iivarin kantaessa varusteita karsinan eteen; tuolle oli tullut äkillinen leimaus lähteä yksin iltaiselle maastolenkille. Hetken aikaa hän piteli kännykkää kädessään, tullen kuitenkin tulokseen ettei aikoisi kirjoittaa Ninalle mitään. Miettikööt rauhassa minne mies hävisi! Tuurilla hän ehkä jopa edes hieman huolestuisi ja leppyisi siinä samalla, unohtaen koko typerän riidan siivoamisesta... Iivari tunsi pienen omatunnon pistoksen noustessaan pihalla satulaan antamatta sen kuitenkaan estää lähtöään.
Iivarilla ei ollut hajuakaan minne menisi, mahdollisimman pitkälle ja kauas kuitenkin. Hän valitsi umpimähkään jonkun tutuista reiteistään ja antoi ajatuksiensa soljua vapaasti. Kultu ei ollut pitkään asunut Zenin katon alla, mutta sen verran paljon Iivari oli tamman kanssa puuhannut että uskalsi jo luottaa siihen ettei se ainakaan tahallaan tuottaisi ikäviä yllätyksiä. Morganin askeleet olivat tasaiset ja käynti rauhallinen, syvä ja tukeva satula piti otteessaan ja sen nahka narisi rauhoittavana taustaäänenä. Miehen silmät väittivät tuon katselevan eteensä, mutta todellisuudessa hän ei katsonut mihinkään vaan seilasi vain ajatusmyrskyssään. Mitä pidemmälle matka eteni, sitä tasaisemmalta niin hänen sykkeensä kuin ajatusvirtansakin alkoi tuntumaan: sillä onko mitään sen parempaa terapeuttia ja kuuntelijaa kuin hevonen? Kultu ei olisi puhunut päälle jos hiljainen Iivari olisi sille jotain puhunutkin, se ei olisi huutanut, suuttunut, itkenyt, arvostellut tai tuominnut. Iivarin ilme ei ollut enää kireä kun hän kumartui taputtamaan ratsuaan kaulalle.
Metsän mustuus väistyi kun polku johti naapurin pellon reunalle. Siellä ei periaatteessa saisi ratsastaa, mutta tähän aikaan vuodesta siitä tuskin olisi haittaa, olihan pelto Iivarin tietämäksi ollutkin tarkoitus laittaa kesannolle tänä vuonna. Eikä kukaan heitä näkisi ilman valoa taikka heijastimia... Kultu nosti hetkeksi päätään ja höristi korviaan selvästi rallittelua kysyen, mutta kun ratsastaja ei antanut merkkiä hyväksynnästä se laski päänsä ja siirsi korvat takaisin kuunteluasemiin. Nyt mentäisiin rauhassa.
Tuntui kuin valokeila olisi pyyhkäissyt ylitse kun pilvet rakosivat ja väistyivät hetkeksi täysikuun tieltä. Iivari kohotti katseensa ja nosti lippaa nähdäkseen paremmin: jep, kuu oli aivan pyöreä. Se valaisi maiseman kuin pihavalo, mikä helpotti mutaisen synkkyyden keskellä. Kummallisia nämä tammikuut nykypäivänä kun ei edes lunta ole. Päiväisen sateen kastelema märkä maa maiskahteli Kultun kavioiden alla ja ilmassa tuoksui märkänevä kasvillisuus. Pieni viileä tuulenvire puhalsi silloin tällöin niin että hevosen jouhet liehahtelivat. Sorja kaula oli kaarella ja Kultu pärskähteli silloin tällöin, aivan kuin muistuttaakseen ettei Iivari ollut yksin. Pimeällä pellolla se olisikin ollut kurjaa.
Ihmisistä on aina päänvaivaa, koskaan ei voinut olla aivan varma olivatko nuo vilpittömiä vaiko eivät. Hevoset sen sijaan olivat aina rehellisiä ja suorasukaisia.
Ei tarvitse tietää enempää ymmärtääkseen, miksi Iivari piti hevosista välillä paljon enemmän.
