Ehkä pian työtön Clave

 

Hetken aikaa nuo kaksi hyvin erilaista miestä mittailivat toisiaan katseillaan kuin ringissä tepastelevat kukot. Sitten Iivari painoi kannukset Duken kylkiin ja jatkoi matkaansa kuin lyhyttä kohtaamista ei olisi tapahtunutkaan. Katsoessaan kuinka musta ori ravasi pihalta pois kolkkahattuisen isäntänsä kanssa, Clave ei voinut olla ajattelematta kuinka erilaisia ihmisiä he Iivarin kanssa olivatkaan. Siinä missä aussi kannatti pehmeitä arvoja ja piti hevosesta enemmän sen pääkopan perusteella, arvosti hänen omintakeinen pomonsa komeita, huomiota herättäviä hevosia ja niiden meriittejä välillä luonteenkin kustannuksella.

Kavioniskut loittonivat olemattomiin, Clave jäi kaksin pihalle pienen orivarsan kanssa. Hän hengähti, pyyhkäisi porottavan auringon nostattamaa hikeä otsaltaan ja jatkoi matkaansa viedäkseen Crocin karsinaansa. Pikkuinen ori tepasteli miehen vierellä korvat hörössä ja silmät loistaen: se ei selkeästikään tiennyt millaisia ongelmia oli tallimestarille aiheuttanut, toisaalta miksipä pitäisikään. Croc-poloinen oli aivan viaton, se nyt vain oli sattunut miellyttämään Clavea hänen etsiessään lupaavia nuorikoita Zeniin — rodusta ei oltu vaihdettu sanaakaan, ja vaikka miekkonen olikin tietoisesti sohaissut muurahaispesää aavistaessaan ettei australianhevonen ehkä pomoa miellyttäisi niin loppujen lopuksi hän ei silti ollut tehnyt mitään väärää. Nyt hänen pitäisi vain todistaa että narun päässä tepasteleva pikkuori olisi useiden lupauksiensa arvoinen.

"Itsepä kuoppani kaivoin" Clave vastasi mielessään itselleen pohtiessaan joutuisiko tätä menoa kilometritehtaalle. Se ainakin oli varmaa ettei häntä päästettäisi enää yksikseen ostamaan tallin nimissä hevosia...

Juhla pilalla

Tunnelmallinen puheensorina taustamelunaan Iivari istui yksin illallispöydässä. Hän ei varsinaisesti kaihtanut seuraa mutta ei toisaalta vaivautunut sitä hakemaankaan, ja muut laumasieluiset ihmiset pysyivät omissa kuppikunnissaan tuosta yksinäisestä kyhjöttäjästä. Oli Funnelin kolmivuotisjuhlan illallinen täydellä kattauksella, ja vaikka Iivari yleensä nautti päästessään koreilemaan kaikenmaailman kissanristiäisiin — kuten kyllä nytkin oikeastaan — niin tänä iltana hän ei päässyt tunnelmaan. Ruoka oli kyllä oikein hyvää, varsinkin alkuun tarjottu simpukkaliemi, eikä paikassa tai yleisessä tunnelmassakaan ollut vikaa.

Iivari tökkäisi haarukan katkarapuun ja mulkoili sitä kuin kaikki olisi ollut tuon paran äyriäisen syytä. Hän oli jälleen kerran onnistunut riitautumaan Ninan kanssa niin että oli loppujen lopuksi saanut suoria yksikseen Funneliin. Päivemmällä järjestetty joukkomaastoilukaan ei ollut saanut miestä piristymään tarpeeksi, vaikkei se kyllä kieltämättä jättänytkään mielialaa aivan yhtä matalaksi kuin se oli aamulla ollut. Iivari oli pitkästä aikaa noussut vieraan hevosen selkään, kauniin knabberitamman jota Daisyksikin kutsuttiin. Alkuun hänen piti tulla mukaan keräämään kokemusta omalle nuorelle Chilly-tammalleen, mutta koska Nina ei tullutkaan mukaan niin eipä hän viitsinyt lähteä nuoren remonttinsa kanssa yksinkään liikkeelle. Funnelin omistajaa Heidiä ei kuitenkaan tuntunut lainkaan haittaavan saada omalle pilkkupyllylleen liikutusapua, joten hevosen lainaaminen ei ollut korkealla kynnyksellä. Kaunis syyssää oli suosinut maastoilijoita, ja vaikka välillä pilvet peittivätkin taivaan niin sadetta ei tullut ja ilmakin pysyi suhteellisen lämpimänä.

Daisy oli käyttäytynyt moitteettomasti ja maastossa oli ollut iloinen tunnelma pienessä ja hyvähenkisessä porukassa, eikä Iivari ollut todellakaan suonut ajatustakaan murehtimilleen asioille sen aikana vaan keskittyi repimään kaiken ilon irti järjestetystä tapahtumasta. Nyt istuessaan yksin pöydässään hänellä oli kuitenkin aivan liikaa aikaa ajatella. Iivari työnsi yksinäisen katkaravun suuhunsa ja laski haarukan takaisin pöydälle, hänellä ei ollut ruokahalua siitäkään huolimatta että sai ilmaisiksi hyvän aterian.

Kunpa edes joku olisi istunut hänen seuraansa.

Mutta Daisyn kanssa ei pystynyt mököttämään.

Kultaa synkkyydessä

Ilta oli jo hämärtynyt ja lumeton maisema loisti silkkaa synkkyyttä. Kuraisella pihalla kiirehtivät napakat askeleet kohti tallia.

"Joo!" Iivari kivahti katsomatta selkänsä takana nököttävään Ninaan päin, marssien suorinta tietä tallin pääovelle ja livahtaen siitä sisään nopeammin kuin silmäänsä räpäytti.Oven loksahdettua kiinni hän pysähtyi, avasi kädet nyrkistä ja yritti hengittää syvään ja tasaisesti. Koko päivä oli ollut silkkaa synkistelyä, stressaantuneita katseita ja riitelyä eikä märkä sekä pimeä "talvikeli" auttanut sen enempää. Tämänkaltainen elämä ei ollut mitään herkkua säätilojen potkiessa päähän — valtakunta maneesista! Hetken aikaa Iivari oli jo melkein vakavissaan pohtinyt pakkaavansa tavaransa laukkuihin ja jättävänsä Ninan muhimaan aivan keskenään tallin ja sen ongelmien kanssa, mutta mielihalu kaikkosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Suurin osa hevosista oli kuitenkin Iivarin itsensä hankkimia, eikä hän suinkaan ollut ainakaan niin raukkamainen että olisi luovuttanut heti kun pieniä vastoinkäymisiä tulisi vastaan. Pyh, hajonnut vesiputki, pah, lahonneet aidat. Inhottavia muttei suinkaan ylittämättömiä asioita.

Iivari ei kuitenkaan kehdannut palata heti takaisin, sillä kokemuksesta hän tiesi nahistelun jatkuvan samalla tavalla mikäli tilanteen ei antaisi rauhoittua itsestään. Iltatalli oli kuitenkin jo tehty eikä mitään järkevää tekemistä ollut, ja vaikka mies kuinka yritti lakaista kasteltua käytävää senttimetrin tarkkuudella niin sekin työ loppui liian pian. Spontaanisti Iivari tarttui kuitenkin harjalaatikkoon ja luikersi Kultun karsinaan. Hän tervehti markanpilkkuista tammaa ja katseli ihastelevasti uutta ostostaan, haroi kiharoita jouhia ja silitti samettista karvaa. Morgan seuraili uteliaana omistajansa liikkeitä, ihmetellen varmasti myöhäistä aikaa hoitotoimenpiteille mutta kuitenkin mukisematta hyväksyen oudon ajankohdan. Voisi melkeinpä sanoa että Kultua ei enää edes ihmetyttänyt Iivarin kantaessa varusteita karsinan eteen; tuolle oli tullut äkillinen leimaus lähteä yksin iltaiselle maastolenkille. Hetken aikaa hän piteli kännykkää kädessään, tullen kuitenkin tulokseen ettei aikoisi kirjoittaa Ninalle mitään. Miettikööt rauhassa minne mies hävisi! Tuurilla hän ehkä jopa edes hieman huolestuisi ja leppyisi siinä samalla, unohtaen koko typerän riidan siivoamisesta... Iivari tunsi pienen omatunnon pistoksen noustessaan pihalla satulaan antamatta sen kuitenkaan estää lähtöään. 

Iivarilla ei ollut hajuakaan minne menisi, mahdollisimman pitkälle ja kauas kuitenkin. Hän valitsi umpimähkään jonkun tutuista reiteistään ja antoi ajatuksiensa soljua vapaasti. Kultu ei ollut pitkään asunut Zenin katon alla, mutta sen verran paljon Iivari oli tamman kanssa puuhannut että uskalsi jo luottaa siihen ettei se ainakaan tahallaan tuottaisi ikäviä yllätyksiä. Morganin askeleet olivat tasaiset ja käynti rauhallinen, syvä ja tukeva satula piti otteessaan ja sen nahka narisi rauhoittavana taustaäänenä. Miehen silmät väittivät tuon katselevan eteensä, mutta todellisuudessa hän ei katsonut mihinkään vaan seilasi vain ajatusmyrskyssään. Mitä pidemmälle matka eteni, sitä tasaisemmalta niin hänen sykkeensä kuin ajatusvirtansakin alkoi tuntumaan: sillä onko mitään sen parempaa terapeuttia ja kuuntelijaa kuin hevonen? Kultu ei olisi puhunut päälle jos hiljainen Iivari olisi sille jotain puhunutkin, se ei olisi huutanut, suuttunut, itkenyt, arvostellut tai tuominnut. Iivarin ilme ei ollut enää kireä kun hän kumartui taputtamaan ratsuaan kaulalle.

Metsän mustuus väistyi kun polku johti naapurin pellon reunalle. Siellä ei periaatteessa saisi ratsastaa, mutta tähän aikaan vuodesta siitä tuskin olisi haittaa, olihan pelto Iivarin tietämäksi ollutkin tarkoitus laittaa kesannolle tänä vuonna. Eikä kukaan heitä näkisi ilman valoa taikka heijastimia... Kultu nosti hetkeksi päätään ja höristi korviaan selvästi rallittelua kysyen, mutta kun ratsastaja ei antanut merkkiä hyväksynnästä se laski päänsä ja siirsi korvat takaisin kuunteluasemiin. Nyt mentäisiin rauhassa.

Tuntui kuin valokeila olisi pyyhkäissyt ylitse kun pilvet rakosivat ja väistyivät hetkeksi täysikuun tieltä. Iivari kohotti katseensa ja nosti lippaa nähdäkseen paremmin: jep, kuu oli aivan pyöreä. Se valaisi maiseman kuin pihavalo, mikä helpotti mutaisen synkkyyden keskellä. Kummallisia nämä tammikuut nykypäivänä kun ei edes lunta ole. Päiväisen sateen kastelema märkä maa maiskahteli Kultun kavioiden alla ja ilmassa tuoksui märkänevä kasvillisuus. Pieni viileä tuulenvire puhalsi silloin tällöin niin että hevosen jouhet liehahtelivat. Sorja kaula oli kaarella ja Kultu pärskähteli silloin tällöin, aivan kuin muistuttaakseen ettei Iivari ollut yksin. Pimeällä pellolla se olisikin ollut kurjaa.

Ihmisistä on aina päänvaivaa, koskaan ei voinut olla aivan varma olivatko nuo vilpittömiä vaiko eivät. Hevoset sen sijaan olivat aina rehellisiä ja suorasukaisia.

Ei tarvitse tietää enempää ymmärtääkseen, miksi Iivari piti hevosista välillä paljon enemmän.