Hoitokirjan helmiä

Joulu on rauhan ja lämpimien tunteiden juhla, mutta tallin hoitokirjaan jouluaaton iltana ilmestynyt kiireisesti hutaistu teksti kertoo kyllä jotain aivan muuta. Tai ehkäpä tunteet ovat käyneet enemmänkin liian kuumina käsialan raivokkuudesta päätellen...

"24.12.13 No hyvää joulua sitten kaikille vaan, Lilyn mielestä jouluaatto oli liian tylsä ja hiljainen kun päätti näköjään keksiä meille vähän tekemistä. Päivällä Nina vaan rupesi miettimään että tammatarhasta puuttuu kyllä nyt joku, ja armas pikku pilkkupeppuhan se sieltä oli lennellyt tiehensä — jälkien perusteella kirjaimellisestikin, neiti oli nimittäin karauttanut aidan ylitse komealla loikalla, no semmosen siihen kyllä tartteekin kun ylimmät langat on 120 cm korkealla. Hirveä hätä oli että mihin se on kadonnut, onneksi Lily oli painellut vaan teitä pitkin niin että kavionjäljet näkyi mudassa. Siinä sen enempää keskustelematta hypättiin autoon ja lähdettiin seuraamaan jälkiä. Ja arvatkaa vaan löytyikö se koni lammen jäältä! Kyllä pysähtyi sydän kun näki Lilyn ainakin kolmen metrin päässä rannasta, se lampi ei meinaa ole mikään kamalan matala rannoiltakaan ja sinne jos meikän hieno tamma holahtaisi niin mitenkäs me kahteen pekkaan sitä ylös hinattaisiin, ei ollut edes vetoköyttä autossa mukana... Ei sen puoleen riimua tai naruakaan, kuten tajuttiin vähän liian myöhään. Eikä Lilyn päässä näkynyt tietenkään päitsiä, uusi teddypehmusteinen jenkkiriimu makaa siis edelleenkin jossakin päin märkää ja kuraista metikköä. Kaiken huipuksi neiti näytti siltä että aikoisi jatkaa vielä karkumatkaansa, kunnes Nina alkoi rapistelemaan karkkipapereita taskussaan. Lilyä tietty kiinnosti kovasti mitä sille tarjottaisiin, kun taaskin meikäläinen tuijotti ihan lamaantuneena milloin hevonen uppoaisi jäihin. Muutamaan otteeseen vesipintainen jää rusahti jo pahaenteisesti, jolloin Lilyynkin tuli onneksi vauhtia ja se kipitti viimeiset metrit tasapaino hokkien turvaamana takaisin kamaralle. Ihmeiden ihme että jää kesti! Hätäratkaisuna kiedoin huivin Lilyn kaulan ympäri, ja sovittiin että taluttaisin sen kotiin kun Nina ajaisi auton takaisin. Aattoilta kului siis siinä että kävelin huivista hevosta taluttaen päälle 5 km matkan, minkä jälkeen piti vielä hoitaa muutkin konit sisälle, tehdä iltatalli ja siivota tarhat. Joskus vaan niin ihmettelen että miksi meillä on hevosia, kultakalat ja monnit olisi niin paljon harmittomampia...
 — Iivari"

Kultaa synkkyydessä

Ilta oli jo hämärtynyt ja lumeton maisema loisti silkkaa synkkyyttä. Kuraisella pihalla kiirehtivät napakat askeleet kohti tallia.

"Joo!" Iivari kivahti katsomatta selkänsä takana nököttävään Ninaan päin, marssien suorinta tietä tallin pääovelle ja livahtaen siitä sisään nopeammin kuin silmäänsä räpäytti.Oven loksahdettua kiinni hän pysähtyi, avasi kädet nyrkistä ja yritti hengittää syvään ja tasaisesti. Koko päivä oli ollut silkkaa synkistelyä, stressaantuneita katseita ja riitelyä eikä märkä sekä pimeä "talvikeli" auttanut sen enempää. Tämänkaltainen elämä ei ollut mitään herkkua säätilojen potkiessa päähän — valtakunta maneesista! Hetken aikaa Iivari oli jo melkein vakavissaan pohtinyt pakkaavansa tavaransa laukkuihin ja jättävänsä Ninan muhimaan aivan keskenään tallin ja sen ongelmien kanssa, mutta mielihalu kaikkosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Suurin osa hevosista oli kuitenkin Iivarin itsensä hankkimia, eikä hän suinkaan ollut ainakaan niin raukkamainen että olisi luovuttanut heti kun pieniä vastoinkäymisiä tulisi vastaan. Pyh, hajonnut vesiputki, pah, lahonneet aidat. Inhottavia muttei suinkaan ylittämättömiä asioita.

Iivari ei kuitenkaan kehdannut palata heti takaisin, sillä kokemuksesta hän tiesi nahistelun jatkuvan samalla tavalla mikäli tilanteen ei antaisi rauhoittua itsestään. Iltatalli oli kuitenkin jo tehty eikä mitään järkevää tekemistä ollut, ja vaikka mies kuinka yritti lakaista kasteltua käytävää senttimetrin tarkkuudella niin sekin työ loppui liian pian. Spontaanisti Iivari tarttui kuitenkin harjalaatikkoon ja luikersi Kultun karsinaan. Hän tervehti markanpilkkuista tammaa ja katseli ihastelevasti uutta ostostaan, haroi kiharoita jouhia ja silitti samettista karvaa. Morgan seuraili uteliaana omistajansa liikkeitä, ihmetellen varmasti myöhäistä aikaa hoitotoimenpiteille mutta kuitenkin mukisematta hyväksyen oudon ajankohdan. Voisi melkeinpä sanoa että Kultua ei enää edes ihmetyttänyt Iivarin kantaessa varusteita karsinan eteen; tuolle oli tullut äkillinen leimaus lähteä yksin iltaiselle maastolenkille. Hetken aikaa hän piteli kännykkää kädessään, tullen kuitenkin tulokseen ettei aikoisi kirjoittaa Ninalle mitään. Miettikööt rauhassa minne mies hävisi! Tuurilla hän ehkä jopa edes hieman huolestuisi ja leppyisi siinä samalla, unohtaen koko typerän riidan siivoamisesta... Iivari tunsi pienen omatunnon pistoksen noustessaan pihalla satulaan antamatta sen kuitenkaan estää lähtöään. 

Iivarilla ei ollut hajuakaan minne menisi, mahdollisimman pitkälle ja kauas kuitenkin. Hän valitsi umpimähkään jonkun tutuista reiteistään ja antoi ajatuksiensa soljua vapaasti. Kultu ei ollut pitkään asunut Zenin katon alla, mutta sen verran paljon Iivari oli tamman kanssa puuhannut että uskalsi jo luottaa siihen ettei se ainakaan tahallaan tuottaisi ikäviä yllätyksiä. Morganin askeleet olivat tasaiset ja käynti rauhallinen, syvä ja tukeva satula piti otteessaan ja sen nahka narisi rauhoittavana taustaäänenä. Miehen silmät väittivät tuon katselevan eteensä, mutta todellisuudessa hän ei katsonut mihinkään vaan seilasi vain ajatusmyrskyssään. Mitä pidemmälle matka eteni, sitä tasaisemmalta niin hänen sykkeensä kuin ajatusvirtansakin alkoi tuntumaan: sillä onko mitään sen parempaa terapeuttia ja kuuntelijaa kuin hevonen? Kultu ei olisi puhunut päälle jos hiljainen Iivari olisi sille jotain puhunutkin, se ei olisi huutanut, suuttunut, itkenyt, arvostellut tai tuominnut. Iivarin ilme ei ollut enää kireä kun hän kumartui taputtamaan ratsuaan kaulalle.

Metsän mustuus väistyi kun polku johti naapurin pellon reunalle. Siellä ei periaatteessa saisi ratsastaa, mutta tähän aikaan vuodesta siitä tuskin olisi haittaa, olihan pelto Iivarin tietämäksi ollutkin tarkoitus laittaa kesannolle tänä vuonna. Eikä kukaan heitä näkisi ilman valoa taikka heijastimia... Kultu nosti hetkeksi päätään ja höristi korviaan selvästi rallittelua kysyen, mutta kun ratsastaja ei antanut merkkiä hyväksynnästä se laski päänsä ja siirsi korvat takaisin kuunteluasemiin. Nyt mentäisiin rauhassa.

Tuntui kuin valokeila olisi pyyhkäissyt ylitse kun pilvet rakosivat ja väistyivät hetkeksi täysikuun tieltä. Iivari kohotti katseensa ja nosti lippaa nähdäkseen paremmin: jep, kuu oli aivan pyöreä. Se valaisi maiseman kuin pihavalo, mikä helpotti mutaisen synkkyyden keskellä. Kummallisia nämä tammikuut nykypäivänä kun ei edes lunta ole. Päiväisen sateen kastelema märkä maa maiskahteli Kultun kavioiden alla ja ilmassa tuoksui märkänevä kasvillisuus. Pieni viileä tuulenvire puhalsi silloin tällöin niin että hevosen jouhet liehahtelivat. Sorja kaula oli kaarella ja Kultu pärskähteli silloin tällöin, aivan kuin muistuttaakseen ettei Iivari ollut yksin. Pimeällä pellolla se olisikin ollut kurjaa.

Ihmisistä on aina päänvaivaa, koskaan ei voinut olla aivan varma olivatko nuo vilpittömiä vaiko eivät. Hevoset sen sijaan olivat aina rehellisiä ja suorasukaisia.

Ei tarvitse tietää enempää ymmärtääkseen, miksi Iivari piti hevosista välillä paljon enemmän.

Vääntäjät

Viimeisimmät kisat eivät olleet menneet aivan putkeen: ensin kiesit hajoavat VVJ-cupissa, heti seuraavalla viikolla he B-suoritus keskeytyy myrskyn vuoksi, sitten katoaa luottokortti ja kännykkä hajoaa... Kaiken huippu oli kun kouluradankin keskeyttänyt myrsky repi myöskin kotitallin vanhasta heinäladosta tuulensuojat irti, lennättäen ne suoraan talon kuistille lasipöydän rikkoen. Ei, onni ei ole ollut Iivarin puolella oikeastaan koskaan, ei varsinkaan viimeisimpinä viikkoina. Ei ollut siis ihme että Iivarilla ollut erityisen suuria odotuksia tältäkään päivältä: suoritus sujuisi varmasti yhtä hyvin kuin ankan syysmuutto... Kohtaloonsa alistuneena mies tervehti tuomareita, jo valmiiksi hiukan anteeksipyytävän oloisena.

  Ihmeekseen Iivari sai huomata ettei kaikki ollutkaan mennyt vielä pieleen. Ilma oli kirpeän syksyinen ja kuulas, Meáirleachkin liikkui tahdikkaasti ja kevyesti eikä vaappunut ja raahustanut kuten yleensä tuolla tupsujalkaisella tankilla oli tapana. Pysähdys, neljä askelta peruutusta, harjoitusravia... Tämähän saattaisi jopa onnistua!

  Iivarilla oli yleensä ennemminkin taipumus hautoa julmaa verikostoa onnettarelle joka ei koskaan tuntunut olevan hänen puolellaan, mutta tänään hän tekisi ehkäpä —lyhyen— aselevon. Sillä ehdolla että Meáirleachin suitsia koristaisi päivän päätteeksi ruusuke, tietenkin.

Ja sinivalkoinen ruusuke löytyy.

VVJ Cup — Näin sen ei pitäisi mennä

Ensin kuului pieni risahdus. Sitten rämähti kunnolla.

Hetken aikaa kaikki jäätyivät hivenen hölmistyneinä paikoilleen, ennen kuin toimitsija tajusi napata säikähtäneen irlannincobin ohjasta kiinni ja alkaa irroittamaan aisaa siloista. Puiset aisat olivat nimittäin aivan eri tasoilla: kiesien vasemmanpuoleinen etupyörä puuttui kokonaan. Hölmistynyt Iivari istui yhä kenollaan kuskinpukilla, groomina toiminut Nina hapuili itseään alas maankamaralle. Meáirleach steppasi hermostuneena ja pyöri vihdoinkin aisoista vapautettuna toimitsijan ympärillä, näyttäen sotkeentuvan pian perässä roikkuviin ohjiin. Joku tarjosi riimunnarua ja Nina ryhtyi toimitsijan kanssa irroittamaan ohjia. "Tee nyt sinäkin jotakin herranjumala!" hän huusi Iivarille, joka edelleen istuskeli vinoilla kärryillä. Mies räpsytti hämmentyneenä silmiään, tajusi toisen sanat ja liukui mitään sanomatta alas kärryiltä. Nina oli jo taluttelemalla rauhoittamassa Meáirleachia, joten Iivari kyykistyi tutkimaan kärryjä. Puinen pyörä makasi vieressä orvon oloisena, se oli irronnut akselin ruksahdettua poikki. Iivari oli kyllä tiennyt hienoja vanhoja puusta valmistettuja kiesejä ostaessaan ettei voinut mennä takuuseen 80 vuotta vanhojen välineiden kestävyydestä, mutta ei hän silti olisi ikinä arvannut että ne näin radikaalisti hajoaisivat. Ja juuri kun hän oli niin itsevarmana ajamassa tarkkuuskokeeseen treenatun ja puunatun orinsa kanssa, edustavina ja voitokkaina!

Heti kun Iivari alkoi sisäistämään mitä oli tapahtunut, hänet valtasi suunnaton pettymys ja ärsytys kuorrutettuna epäreiluuden tunteella toimitsijan ilmoitettua ettei valjakko voinut enää jatkaa suoritusta. No siis mitä häh, eikö hän voisi vain lainata kiesejä toisilta? Eihän hevosellekaan käynyt mitään — kai — ja  hänen omatkin kiesit voisi vielä korjata — kai — joten miksei hän voisi vaikka startata luokan viimeisenä ja yrittää uudelleen? Jos Iivari ei olisi ollut niin huono sanomaan asioita ääneen, hän olisi varmasti nostanut mekkalan. Sen sijaan mies vain katsoi hyvin äkäisesti toimitsijaa, nyökkäsi, nosti pyörän kainaloonsa ja lähti kävelemään Ninan ja orin perään esittäen olevansa kuulematta perästään raikuvaa "Entäs kärryt?!"-kysymyshuutoa.

"Hyvinpä tämäkin päivä lähti taas käyntiin" Nina sanoi purkaessaan Meáirleachia valjaista vierastallin karsinassa. Iivari ei vastannut mitään. "Sinä ja sinun antiikkiset varusteesi!" Nina jatkoi, äkäillen ja suhisten vielä kaikkea muutakin kaikesta mikä meni sinä päivänä väärin, eli oikeastaan koko päivästä. Iivari ei kommentoinut vaan antoi naisen tunteenpurkauksien valua toisesta korvasta ulos, sillä siinä tilanteessa ei auttanut lähteä lisäämään vettä myllyyn kun molempia suretti jo valmiiksi suorituksen keskeytyminen. Iivarin teki mieli pakata kamppeet ja lähteä takaisin kotiin, Ninan taasen hakata kumppaninsa "supermakeat ja originaalit kiesit suoraan 30-luvulta" supermakeiksi polttopuiksi. Irronnut pyörä nojasi vastapäisen karsinan oveen kuin ilkkuen epäonnea, aivan kuin se olisi tahallaan irronnut juuri sillä hetkellä kun valjakko oli astumassa radalle. Mitä he olivat tehneet ansaitakseen moista...

Koska karsinapaikka oli varattu kaikiksi päiviksi ja maksettu etukäteen, jäivät Iivari ja Nina seuraamaan Cupia loppuun saakka. Varsinkin ensiksimainitun kasvoja kuumotti katsomossa, tunnistettaisiinko hänet samaksi henkilöksi jonka kiesit hajosivat alle?

Iivari painautui mahdollisimman pieneksi penkillänsä, toivoen katoavansa pian höyrynä ilmaan.