Keskikesän yöt

Yötön yö — yksi niistä harvoista asioista joista Iivari Suomessa piti siitäkin huolimatta ettei se helpottanut unetonta sen enempää kuin bensa liekkejä.  

Ihminen joka ei ollut koskaan ollut oikeasti uneton ei voinut kuin arvailla miltä se todellisuudessa tuntui. Joka päivä väsymys painoi vain enemmän eikä tietoa siitä milloin uni tulisi kunnolla kenelläkään ollut. Jokainen päivä oli täynnä torkahtelua ja tokkuraista hortoilua, seuraavan yön pelkoa: mitä jos en vieläkään saa nukuttua? Kauanko ihminen pystyi selviämään ilman syvää unta? Pystyisikö unenpuutteesta sekoamaan? Varmasti.

 Iivari ei enää tahtonut laskea monesko yö peräjälkeen ilman unen unta tämä oli, ei hän enää varmaan osaisikaan laskea kolmea pidemmälle. Nojaillen uupuneena kuistin kaiteeseen hän katseli kuinka aurinko kävi puiden takana piilottelemassa noustakseen pian taas takaisin. Sirkat sirittivät ja yölinnut lauloivat, polttiaiset leijuivat ilmassa kunnes pieni lämmin tuulenvire puhalsi ne kohti uusia seikkailuja. Avonaisen oven takaa kuului kaappikellon tasainen käynti, tik-tok-tik-tok. Väsytti, väsytti niin paljon. Mutta aina kun silmät hetkeksi sulkeutuivat ja pää nojautui valkeaa puukaidetta vasten, kului vain pieni hetki kun ne havahtuivat takaisin auki. Iivari ajatteli että hän vielä joku päivä kompastuisi ehkä silmäpusseihinsa, eikä se ollut vitsi.

Hetken mielijohteesta kalpeat jalat sujahtivat aamutöppösiin ja kuljettivat omistajansa lähimmälle laitumelle. Ruoho kahisi ja tiputti ainakin miljoona punkkia kiipeämään pitkin siniraidallisten yöhousujen lahkeita, mutta se ei Iivaria nyt huolettanut. Hän marssi lähimmän hevosen, Tuuren, luokse, ja alkoi hiljaa silittelemään sen paksua niskaa. Ori lopetti syömisen hetkeksi tarkistaakseen oliko tulijalla mitään parempaa tarjottavaa, ei ollut. Suuri pää laskeutui takaisin nurmeen.

Jos Iivari ei olisi ollut liian tokkurainen avatakseen suutaan, hän olisi takuuvarmasti pyytänyt orilta anteeksi sitä että oli myynyt toisen pois. Se oli ollut täysin itsekästä, oman kilven kiillotusta. Kaikillahan oli suomenhevonen joten eihän Iivari voinut mitenkään sellaista omistaa, eihän se sopinut hänen rooliinsa. Mitä ne toisetkaan ajattelisivat? häviävän pimeää tietä pitkin pois ja jo silloin hän oli katunut, eikä syyllistävä tunne suinkaan kadonnut puskaradioviestin jälkeen: Tuure oli kuulemma vain seinäruusuna tekemättä yhtään mitään, tylsistymässä ilman vakituista ratsastajaa tai edes hoitajaa. Iivaria ärsytti suuresti hyvän ja kisavalmiiksi treenatun kouluhevosen taitojen heittäminen hukkaan — samoin miehen koko syksyn työn! Kun Tuukkalan Toivo löytyi myyntipalstalta vain muutama kuukausi Zenin jälkeen ei kukaan vastustanut kun Iivari ilmoitti ostavansa orin takaisin. Ja siinä se nyt seisoi, pitkäharjainen ja suuri, tavallisen tylsä merkitön rautias suomenhevonen. Ei mikään katseenkääntäjä, mutta ehkä joskus jopa meistä turhamaisimpienkin täytyy katsoa asioita pintaa syvemmältä.

Sanotaan että suomalaisen miehen tuntee vain suomalainen hevonen. Kirkkaassa yössä ori painoi päätään lähemmäksi jotta vieressä seisova tohvelisankari pystyisi sitä paremmin rapsuttelemaan, öristen tyytyväisenä sormenpäiden löydettyä juuri oikean herkkukohdan korvien takaa. Kyllä se sanonta oli varmaan ihan totta.